— Kummalla ei ota tulta? kysyi Levin nauraen.
— Ei kummallakaan. Pitäisi tehdä näin…
— Tuolla ajaa talonpoikia…
— Eivät ne nähneet.
VI
Lasten ollessa illallisella aikuiset istuivat verannalla ja puhelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaikki ja etenkin Varenka ja Sergei Ivanovitsh tiesivät varsin hyvin, että oli tapahtunut sangen tärkeä, joskin kielteinen asia. Molempien mieltä painoi sama tunne, samantapainen kuin se, jota tuntee epäonnistuneen tutkinnon johdosta luokalle jäänyt tai kokonaan oppilaitoksesta erotettu oppilas. Tuntien jotain erityistä tapahtuneen kaikki puhuivat vilkkaasti kaikenlaisista sivuasioista. Kitty ja Levin olivat erityisen onnellisia tänä iltana. Heidän rakkautensa onnessa piili ikään kuin jonkinlainen ikävä vihjaus niille, jotka olivat tahtoneet samaa eivätkä olleet saaneet, ja siksi heistä tuntui pahalta näyttää onneaan.
— Saattepa nähdä, että Alexandre ei tule, sanoi vanha ruhtinatar. Tänä iltana odotettiin junalta Stepan Arkadjevitshia, ja vanha ruhtinas oli kirjoittanut, että hänkin kenties tulee.
— Ja minä tiedän kyllä minkä vuoksi, jatkoi ruhtinatar, — hän sanoo, että nuorten täytyy alkuaikoina saada olla kahden kesken.
— Isä on kokonaan jättänyt meidät. Emme ole pitkään aikaan nähneet häntä, sanoi Kitty. — Ja mitä nuoria me enää olemme? Mehän olemme jo niin vanhoja.
— Jollei hän tule, sanon minäkin teille hyvästit, sanoi ruhtinatar surullisesti huoahtaen.