Hänen lähestyessään jälkimmäistä hänen kauniit silmänsä saivat erityisen hellän välkkeen, ja tuskin huomattavasti, onnellisesti ja vaatimattoman voitonriemuisesti hymyillen — niin Levinistä ainakin näytti — hän ojensi Kittylle pienen, mutta leveän kätensä kunnioittavasti ja varovasti kumartaen.
Tervehdittyään kaikkia ja sanottuaan muutaman sanan hän istuutui katsahtamatta kertaakaan Leviniin, joka ei hellittänyt hänestä katsettaan.
— Sallikaa minun esitellä, sanoi vanha ruhtinatar viitaten Leviniin:
— Konstantin Dmitrish Levin. Kreivi Aleksei Kirillovitsh Vronski.
Vronski nousi ja katsoen ystävällisesti Leviniin puristi tämän kättä.
— Jos muistan oikein, minun piti kerran tänä talvena syödä päivällistä kanssanne, hän sanoi vilpittömästi ja avomielisesti hymyillen, — mutta te lähdittekin yhtäkkiä maalle.
— Konstantin Dmitrish halveksii ja vihaa kaupunkia ja meitä kaupunkilaisia, sanoi kreivitär Nordston.
— Varmaankin minun sanani vaikuttavat teihin syvästi, kun te muistatte ne niin hyvin, Levin sanoi ja punastui muistaessaan jo sanoneensa saman lauseen.
Vronski katsahti Leviniin ja kreivitär Nordstoniin ja hymyili.
— Asutteko vakinaisesti maalla? kysyi hän. — Eikö siellä talvella sentään ole ikävä?
— Ei ole, jos on työtä, eikä muutenkaan, Levin vastasi korottaen ääntään.