— Mutta kyllähän kolme askelmaa pituuttakin tuo lisää… Mihin ne oikein vievät?
— No tällä lailla, kun ne siitä alhaalta lähtevät, niin vievät kohdalleen, vakuutti urakkamies sinnikkäästi.
— Vievät räystään alle seinään.
— Miten ne nyt sinne? Alhaaltahan ne lähtevät. Menevät näin ja näin ja vievät oikeaan kohtaan.
Levin otti latainpuikon ja alkoi tehdä portaiden piirustusta hiekkatomuun.
— No, näetkös nyt?
— Niin kuin tahdotte, sanoi kirvesmies, jonka silmät kirkastuivat hänen nähtävästi viimeinkin oivaltaessaan asian. — Pitänee sitten tehdä uudet.
— No niin, ja teekin niin kuin on käsketty, huudahti Levin istuutuen rattaille. — Antaa mennä! Filipp, pidäpäs kiinni koirista!
Hetkeksi kaikista perhe- ja taloushuolistaan päästyään Levin oli nyt niin voimakkaan elämänilon ja odotuksen vallassa, ettei häntä haluttanut puhua. Lisäksi hänen mielensä oli keskittyneen jännittynyt, kuten jokaisella metsämiehellä metsästyspaikkaa lähestyttäessä. Häntä kiinnosti vain se, löytyisikö Kolpenon suolta mitään ja pitäisikö Laska puolensa Krakin rinnalla ja kuinka hänen itsensä onnistuisi ampua tänään. "Kunpa Oblonski ei ampuisi paremmin!" tuli myös hänen mieleensä.
Oblonski oli samanlaisessa mielentilassa eikä myöskään puhunut paljoa. Vain Vasenka Veslovski jutteli yhtenään. Kuunnellessaan hänen tarinaansa Levin tunsi häpeävänsä eilisiltaisia ajatuksiaan. Vasenka oli tosiaankin kunnon poika, teeskentelemätön, hyväluontoinen ja iloinen. Jos Levin olisi naimattomana joutunut hänen seuraansa, olisi hän varmaan ystävystynytkin tämän kanssa. Tosin Leviniä hiukan vaivasi hänen kevyt suhtautumisensa elämään ja hänen huolettomansävyinen keikarointinsa; oli kuin hän olisi katsonut olevansa jokin epäämättä merkittävä henkilö, kun hänellä kerran oli pitkät kynnet ja nauhalakki ja muuta sellaista. Mutta sen saattoi kyllä suoda anteeksi hänen hyväluontoisuutensa ja kunnollisuutensa vuoksi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, äänsi erinomaisesti ranskaa ja englantia ja kuului samaan säätyyn kuin Levinkin, ja kaikki tämä miellytti Leviniä.