— Eikö mitä, Levin kuuli, että Oblonski hymyili puhuessaan, — minä en pidä häntä kunniattomampana kuin ketä hyvänsä rikasta kauppiasta tai aatelismiestä. Molemmat ovat samalla tavoin koonneet varansa sekä työllään että viisaudellaan.
— Niin, mutta millaisella työllä! Mitä työtä se on! Hankkii rautatienrakentamislupia ja myy toisille!
— Työtäpä tietenkin. Työtä siinä merkityksessä, että jollei olisi häntä tai muita hänenlaisiaan, niin ei olisi rautateitäkään.
— Ainakaan se ei ole samanlaista työtä kuin talonpojan tai tiedemiehen työ.
— Kenties ei; mutta työtä siinä merkityksessä, että hänen toimintansa antaa tulokseksi rautateitä. Mutta sinun mielestäsihän rautatiet ovat hyödyttömiä.
— Se on toinen kysymys; minä olen valmis myöntämään niiden hyödyllisyyden. Mutta kaikki ansio, joka on saavutettu ilman vastaavaa työmäärää, on epärehellistä.
— Kuka määrittelee vastaavuuden?
— Ansaitseminen epärehellisin keinoin, viekkaudella, sanoi Levin tuntien mahdottomaksi selvästi määritellä rehellisen ja epärehellisen välistä rajaa, — esimerkiksi pankkikonttorien hankinta, jatkoi hän. — On väärin hankkia itselleen suunnattomia rikkauksia ilman työtä, niin kuin ennen, kun vuokrattiin oikeuksia valtiolta; nyt on vain muoto toinen, mutta asia sama. Le roi est mort, vive le roi[27]! Tuskin oli päästy siitä, kun tulivat rautatiet ja pankit, samaa keinottelua ilman työntekoa.
— Tuo voi kyllä olla sekä oikein että nerokkaasti sanottu… Ole hiljaa, Krak! huusi Stepan Arkadjevitsh koiralleen, joka kihnutti itseään tassullaan ja penkoi heinää; nähtävästi hän oli varma asiastaan ja puhui sen vuoksi hitaasti ja levollisesti. — Mutta sinä et määritellyt rehellisen ja epärehellisen työn rajaa. Onko se epärehellistä, että minä saan palkkaa enemmän kuin virastoni asiainhoitaja, joka kuitenkin tuntee asiat paremmin kuin minä.
— En tiedä.