— Ja kuulehan vielä; se, että sinä saat maataloustöistäsi viitisen tuhatta puhdasta tuloa, ja tämä talonpoika, jonka luona nyt majailemme, tekipä hän miten paljon hyvänsä, ei saa työstään viittäkymmentä ruplaa enempää, on yhtä epärehellistä kuin sekin, että minä saan enemmän kuin asiainhoitajani ja että Maltus saa enemmän kuin joku ratamestari. Päinvastoin, minun mielestäni yhteiskunnassa esiintyy aivan perusteetonta vihamielisyyttä noita ihmisiä kohtaan, ja minä luulen sen johtuvan kateudesta…
— Ei, se ei ole totta, sanoi Veslovski, — mitään kateutta siinä ei voi olla; sellaisissa asioissa on vain jotain likaista.
— Ei, odotahan, jatkoi Levin. — Sinä sanoit sen olevan väärin, että minä saan viisituhatta ja talonpoika saa viisikymmentä ruplaa; se on totta. Se on väärin, minä tunnen sen, mutta…
— Onpa tosiaankin. Miksi me syömme, juomme ja huvittelemme emmekä tee mitään, ja talonpoika saa olla alituisessa työssä? sanoi Vasenka Veslovski, joka nähtävästi ensimmäisen kerran elämässään tuli ajatelleeksi asiaa ja oli sen vuoksi täysin vilpitön.
— Niin, sinä tunnet, mutta et sentään anna talonpojille maatilaasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ikään kuin tahallaan satuttaen Leviniä arkaan kohtaan.
Viime aikoina oli langosten välille tullut jotain salattua kahnausta; oli kuin he olisivat sukulaisiksi tultuaan ruvenneet kilpailemaan siitä, kumpi osasi järjestää elämänsä paremmin, ja nyt tuo ilmeni vihamielisyys siinä henkilökohtaisuuksiin menevässä sävyssä, jonka keskustelu vähitellen sai.
— En anna, kun ei kukaan minulta sitä vaadi, ja jos tahtoisinkin antaa, niin en saisi sitä tehdä, vastasi Levin, — ja kenelle minä sen sitten antaisin?
— Anna tälle talonpojalle; hän kyllä ottaa.
— No miten minä sen annan? Menen ja teen hänen kanssaan kauppakirjan, niinkö?
— Samantekevää miten. Jos sinä olet vakuuttunut siitä, ettei sinulla ole oikeutta…