— En ole ensinkään vakuuttunut siitä. Tunnen päinvastoin, ettei minulla ole oikeutta antaa sitä pois, sillä minulla on velvollisuuksia sekä maata että perhettäni kohtaan.
— Ei, mutta kuulehan; jos sinä pidät tuota epätasaisuutta vääränä, niin miksi et sitten toimi niin?
— Minähän toimin niin, joskin negatiivisesti; se on: minä koetan olla suurentamatta sitä erotusta, joka on olemassa minun ja hänen asemansa välillä.
— Suo anteeksi, mutta tuo on pelkkä paradoksi!
— Hiukan sofistinen selitys, vahvisti Veslovski. — Kas, isäntä! hän sanoi talonpojalle, joka avasi ladon oven sitä narisuttaen. — Kuinka et ole vielä nukkumassa?
— Ei ole unesta tietoakaan! Minä luulin herrojen olevan jo sikiunessa, mutta täältä kuuluikin puhetta. Minun pitäisi ottaa sieltä koukku. Ei suinkaan tuo koira pure? lisäsi hän astellen varovasti paljasjaloin latoon.
— Missä sinä itse nukut?
— Tästä lähdetään juuri hevosia paimentamaan.
— Oi, millainen yö! sanoi Veslovski katsellen suuresta oviaukosta iltaruskon heikossa valossa häämöttävää tuvan nurkkaa ja pihamaata työrattaineen. — Kuunnelkaas! Naisääni laulaa, eikä ollenkaan hullummin! Ketkä siellä laulavat?
— Ne ovat tuon naapurikartanon piikatyttöjä.