— Mennäänpäs pitämään hauskaa! Eihän tässä nukuta kuitenkaan.
Oblonski, eikö lähdettäisi!
— Jospa voisi sekä maata että mennä sinne, vastasi Oblonski ojennellen käsivarsiaan. — Hyvä tässä on maatakin.
— No, minä menen sitten yksin, sanoi Veslovski nousten ketterästi ja vetäen kengät jalkaansa. — Näkemiin sitten, hyvät herrat. Jos siellä on hauskaa, niin tulen hakemaan teitäkin. Te kestitsitte minua lintupaistilla, ja minä pidän sen muistissa.
— Eikö ole miellyttävä poika? sanoi Oblonski, kun Veslovski oli mennyt ja isäntä oli sulkenut oven hänen jälkeensä.
— On kyllä, vastasi Levin miettien yhä äskeisen keskustelun aihetta. Hän luuli lausuneensa ajatuksensa ja tunteensa niin selvästi kuin taisi, ja silti hänen toverinsa, kaksi viisasta ja rehellistä ihmistä, olivat sanoneet hänen puolustautuvan sofismeilla. Se kummastutti häntä.
— Niin se on, veliseni. Täytyy joko myöntää, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on oikea ja puolustaa oikeuksiaan, tai tunnustaa nauttivansa vääriä etuoikeuksia, niin kuin minä teen, ja nauttia niistä ilomielin.
— Ei, jos sinä pitäisit niitä väärinä, niin et sinä voisi nauttia niitä ilolla; minä en ainakaan voisi. Minun täytyy ennen kaikkea tuntea, etten tee pahaa.
— Mitähän, jos kumminkin lähtisimme? sanoi Stepan Arkadjevitsh nähtävästi väsyneenä ajattelun vaatimista ponnistuksista. — Emmehän me kumminkaan nuku. Lähdetään vain!
Levin ei vastannut. Hänen keskustelussa sanomansa lause, että hän toimii vain käänteisellä tavalla oikeudenmukaisesti, pani hänet ajattelemaan. "Eikö sitten voi olla oikeudenmukainen muuten kuin negatiivisesti?" kyseli hän itseltään.
— Ei, minä en tule, sanoi Levin.