— No, mitä asiaa teillä on minulle? sanoi Levin ranskaksi.
Hän ei katsonut vaimoaan silmiin eikä tahtonut nähdä, kuinka Kittyn kasvot värähtelivät ja kuinka onnettomalta ja murtuneelta tämä näytti.
— Minä… minä tahdoin vain sanoa, että näin ei voi elää, että sellaista kidutusta… sanoi Kitty.
— Tuolla on ihmisiä ruokahuoneessa, huomautti Levin äkäisesti, — ei mitään kohtauksia!
— No, mennään tuonne!
Kitty aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta siellä oli englantilainen kotiopettajatar Tanjan kanssa.
— Mennään puutarhaan!
Puutarhassa oli mies kitkemässä tietä. Mutta välittämättä siitä, että tuo mies näki toisen itkettyneet kasvot ja oudoksui heidän omituista pakoaan, he kiiruhtivat eteenpäin tietäen, että heidän oli pakko puhua kahden kesken päästäkseen siitä tuskasta, joka heitä kalvoi.
— Minä en kestä tällaista. Sehän on kidutusta meille kummallekin. Miksi meidän pitää näin kärsiä? sanoi Kitty, kun he olivat vihdoinkin tulleet lehmuskujan kulmassa olevan yksinäisen penkin kohdalle.
— Mutta sano nyt minulle suoraan, eikö hänen käytöstavassaan ollut mitään sopimatonta, epäpuhdasta, iljettävän alentavaa? kysyi Levin asettuen Kittyn eteen samanlaiseen asentoon, nyrkki rintaa vasten, kuin aiempana mustasukkaisuuden yönä.