— Ahaa, he ovat jo tulleet! sanoi Anna nähdessään ratsuhevosia paraikaa vietävän pois pihasta. — Eikö tuo hevonen olekin kaunis. Se on englantilainen cob. Minun lemmikkini. Tuokaa se tänne ja antakaa sokeria. Missä kreivi on? hän kysyi kahdelta juhlapukuiselta lakeijalta, jotka kiiruhtivat ottamaan heitä vastaan. — Kas, sieltähän hän tulee! hän lisäsi nähdessään myös Vronskin ja Veslovskin tulevan vastaan.
— Mihin te tahdotte sijoittaa ruhtinattaren? kysyi Vronski ranskaksi
Annalta ja vastausta odottamatta tervehti vielä kerran Darja
Aleksandrovnaa hänen kättään suudellen. — Isoon parvekehuoneeseenko?
— Oi ei, se on niin kaukana! Ennemminkin kulmahuoneeseen, niin saamme olla enemmän yhdessä. No, käydäänpä sisään, sanoi Anna annettuaan hevoselleen lakeijan tuomat sokeripalaset.
— Et vous oubliez votre devoir[39], hän sanoi Veslovskille, joka oli myös tullut kuistille.
— Pardon, j'en ai tout plein des poches[40], vastasi Veslovski hymyillen, työntäen sormensa liivintaskuihin.
— Mais vous venez trop tard[41], sanoi Anna pyyhkien liinalla hevosen syöttämisestä kastunutta kättään.
Anna kääntyi Dollyn puoleen: — Tokihan sinä nyt jäät pitemmäksi aikaa. Yhdeksi päiväksikö? Sehän on mahdotonta.
— Lupasin niin kotona, ja lapsetkin… sanoi Dolly ujostellen pölyisiä kasvojaan ja käsilaukkuaan.
— Ei, Dolly kulta… No, katsotaan. Mennään, mennään! Anna sanoi vieden Dollyä huoneeseen.
Se ei ollut se vierashuone, jota Vronski oli ehdottanut, vaan toinen, jonka puutteet Anna sanoi Dollyn kyllä antavan anteeksi. Ja tämä huone, jota ei voitu tarjota anteeksi pyytämättä, oli niin hieno, ettei Dolly ollut koskaan asunut sellaisessa. Huone toi hänen mieleensä parhaat ulkomaiset hotellit.