Toiset lähtivät hiljalleen kävelemään pitkin puutarhakäytävää; Anna ja Svijazhski kulkivat edellä, Dolly ja Vronski jäljessä. Dollyä kahlitsi ja masensi hiukan tämä kokonaan uusi ympäristö, johon hän oli joutunut. Teoreettisesti järkeilemällä hän saattoi puolustaa Annan tekoa, jopa suorastaan hyväksyäkin sen. Kuten monet siveellisen elämän yksitoikkoisuuteen väsyneet, nuhteettoman siveelliset naiset, hänkin oli välimatkan päästä täysin suvaitsevainen rikollista rakkautta kohtaan ja tunsi miltei kadehtivansa sitä. Sitä paitsi hän sydämestään rakasti Annaa. Mutta kun hän nyt näki tämän ilmielävänä noiden hänelle vieraiden, nykyajan tapaan käyttäytyvien ihmisten parissa, hänen tuli paha olla. Erityisesti häntä vaivasi ruhtinatar Varvara, joka antoi kaiken anteeksi niiden mukavuuksien takia, joista sai nyt nauttia.
Ylipäätään Dolly hyväksyi Annan teon abstraktilla tasolla, mutta silti hänestä tuntui epämiellyttävältä nähdä miestä, jonka tähden Anna oli toiminut sillä tavoin. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan pitänyt Vronskista. Tämä oli Dollyn mielestä ylpeä ilman mitään syytä ylpeilyyn, ellei otettu lukuun rikkautta. Täällä kotonaan hän teki Dollyyn vielä mahtailevamman vaikutuksen kuin ennen, eikä Dolly voinut olla vapautunut hänen seurassaan. Dollyä vaivasi samanlainen tunne kuin paikatussa nutussa kamarineidon edessä seisoessa. Silloin häntä olivat kiusanneet nutun paikat, nyt hänen oli paha olla oman itsensä tähden.
Dolly tunsi näyttävänsä nololta ja haki puheenaihetta. Vaikka hän arvelikin, ettei niin ylpeä mies kuin Vronski pitäisi siitä, että hänen taloaan ja puutarhaansa kehuttaisiin, hän mainitsi paremman aiheen puutteessa olevansa niihin hyvin ihastunut.
— Niin, se on hyvin kaunis rakennus ja hyvää, vanhanaikaista tyyliä, vastasi Vronski.
— Pidin kovasti kuistin edessä olevasta pihamaasta. Onko se ollut sellainen ennenkin?
— Ei toki! sanoi Vronski ja hänen kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. — Jospa te olisitte nähnyt sen nyt keväällä!
Ja hän alkoi ensin varovasti ja sitten yhä enemmän ja enemmän innostuen kiinnittää vieraan huomiota talon ja puutarhan koristeiden yksityiskohtiin. Näkyi, että Vronski, joka oli uhrannut niin paljon vaivaa kartanonsa parantamiseen ja kaunistamiseen, oli kaivannut tilaisuutta saadakseen hieman kerskailla siitä vieraalle ja että hän iloitsi vieraan kehuista sydämestään.
— Jos haluatte vilkaista sairaalaa ettekä ole väsynyt, niin se on tässä lähellä. Menemmekö? hän sanoi katsahtaen Dollya silmiin vakuuttuakseen siitä, ettei se ikävystyttänyt tätä.
— Lähdetkö, Anna? lisäsi hän kääntyen Annan puoleen.
— Lähdemme kai. Vai mitä? kysyi Anna Svijazhskilta. — Mais il ne faut pas laisser le pauvre Veslovski et Tushkevitsh se morfondre là dans le bateau[52]. Täytyy lähettää sanomaan… Niin, se on muistomerkki, jonka hän jättää jälkeensä, sanoi Anna kääntyen Dollyn puoleen, huulillaan samanlainen veikeän tietävä hymy kuin aikaisemminkin hänen puhuessaan sairaalasta.