— Se on suurtyö! sanoi Svijazhski. Mutta jottei näyttäisi siltä, että hän tahtoo mairitella Vronskia, hän lisäsi huudahdukseensa pienen moitteen tapaisen huomautuksen. — Minä en voi olla ihmettelemättä, kreivi, hän sanoi, — kuinka te, joka terveydellisessä suhteessa teette niin paljon kansan hyväksi, olette niin välinpitämätön kouluista.
— C'est devenu tellement commun, les écoles[53], sanoi Vronski. —
Ei nyt oikeastaan siitäkään syystä, mutta minä innostuin nyt tähän,
ymmärrättehän. Tästä pääsemme suorinta tietä sairaalaan, hän sanoi
Darja Aleksandrovnalle osoittaen puistotiestä haarautuvaa käytävää.
Naiset avasivat päivänvarjonsa ja kääntyivät sivukäytävälle, joka muutaman mutkan jälkeen johti pienelle portille. Tultuaan portista Darja Aleksandrovna näki edessään suuren, punaisen, monimutkaisen rakennuksen. Se oli jo melkein valmis ja sen maalaamaton peltikatto välkkyi häikäisevänä kirkkaassa päivänpaisteessa. Sen rinnalla kohosi keskeneräinen telineiden ympäröimä rakennus. Esiliinoin itsensä suojanneet työmiehet seisoivat telineillä ja asettelivat tiiliä paikoilleen, ammensivat ämpäreistä muurauslaastia ja tasoittelivat kerrosta muurauslaudoilla.
— Nopeastipa teillä työ edistyy! sanoi Svijazhski. — Kun viimeksi kävin, ei ollut kattoakaan.
— Syksyksi valmistuu kokonaan. Sisältä on jo melkein kaikki kunnossa, sanoi Anna.
— Mikä tuo toinen rakennus on?
— Siihen tulee lääkärin asunto ja apteekki, vastasi Vronski. Samassa hän näki, että lyhyeen takkiin sonnustautunut arkkitehti käveli heitä kohti. Vronski pyysi naisilta anteeksi ja lähti häntä vastaan.
Kierrettyään kalkkikuopan, josta työmiehet ottivat kalkkia, hän ja arkkitehti pysähtyivät, ja Vronski alkoi kiivaasti puhua jotakin.
— Päätykolmiosta tulee sittenkin matalampi, hän vastasi Annalle, joka kysyi, mistä he puhuivat.
— Minähän sanoin, että olisi pitänyt kohottaa perustusta, sanoi Anna.