Päivän kuluessa Anna oli useamman kerran alkanut puhua Dollylle sisimmistä ajatuksistaan ja jäänyt joka kerta ensimmäisiin sanoihin. "Puhutaan niistä sitten, kun pääsemme kahden kesken. Minulla on niin paljon sanottavaa", hän oli sanonut.
Nyt he olivat kahden, eikä Anna tiennyt mistä puhuisi. Hän istui ikkunan luona ja katseli Dollyä etsien muististaan noita ehtymättömiltä näyttäneitä tärkeitä puheenaiheita eikä tahtonut löytää mitään. Sinä hetkenä hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo sanottu.
— No, kuinka Kitty jaksaa? hän sanoi raskaasti huoaten ja katsoen Dollyyn syyllisen näköisenä. — Sanohan, Dolly, todella, eikö hän ole kiukuissaan minulle?
— Kiukuissaan? Ei! sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen.
— Mutta kai hän sentään vihaa ja halveksii minua?
— Eikö mitä! Mutta tiedäthän, ettei niitä asioita unohdeta.
— Niin, niin, sanoi Anna kääntyen avointa ikkunaa kohti. — Mutta minun syyni se ei ollut. Ja kuka oikeastaan on syyllinen? Mitä on syyllinen? Olisiko voinut käydä toisin? Mitä sinä luulet? Olisitko sinä esimerkiksi voinut olla joutumatta Stivan vaimoksi?
— En tosiaan osaa sanoa. Mutta kerrohan sinä…
— Kyllä, kyllä, mutta vielä pari sanaa Kittystä. Onko hän onnellinen? Hänen miehensä sanotaan olevan kunnon mies.
— Se on liian vähän sanottu. Minä ainakaan en tunne parempaa miestä kuin hän.