— Sinä pidät sitä pahana, eikö niin? hän kysyi.
— Mutta ajattele vähän, hän jatkoi. — Sinä unohdat missä asemassa minä olen. Kuinka minä voisin toivoa lapsia? Minä en puhu kärsimyksistä; niitä minä en pelkää. Ajattelehan, mitä minun lapsistani tulisi. Onnettomia raukkoja, joilla olisi vieraan nimi. Jo pelkän syntymänsä vuoksi heidän täytyisi hävetä äitiään ja isäänsä ja koko syntymäänsä.
— Mutta sitä vartenhan avioero juuri onkin välttämätön.
Mutta Anna ei kuunnellut. Hän tahtoi esittää loppuun saakka ne päätelmät, joita hän niin monet kerrat oli toistanut mielessään.
— Miksi minulle on annettu järki, jollen minä käytä sitä siihen, etten tuota maailmaan onnettomia ihmisiä?
Hän katsahti Dollyyn, mutta ei odottanut vastausta, vaan jatkoi:
— Minä tuntisin itseni aina syylliseksi onnettomien lasteni edessä, hän sanoi. — Jollei niitä ole, ne eivät ainakaan ole onnettomia, ja jos ne ovat onnettomia, olen minä yksin syypää siihen.
Samantapaisia näkökohtia oli liikkunut Darja Aleksandrovnankin mielessä; mutta nyt hän ei niitä ymmärtänyt. "Kuinka voi olla syyllinen sellaisten olentojen edessä, joita ei ole olemassakaan?" mietti hän. Ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli, olisiko hänen lempilapselleen Grishalle ollut parempi, jollei tätä koskaan olisi ollut olemassa? Ja se tuntui hänestä niin oudolta ja hurjalta, että hänen täytyi ravistaa päätään karkottaakseen tuon järjettömien ajatusten sekasotkun pois mielestään.
— Ei, en tiedä, paha se on, hän sanoi vain, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan.
— Niin, mutta älä unohda, mitä sinä olet ja mitä minä olen… Ja sitä paitsi, Anna lisäsi ikään kuin tuntien omat runsaat todisteensa sittenkin köykäisiksi Dollyn vähäisten todisteiden rinnalla, — sinun tulee muistaa, etten minä ole nyt samassa asemassa kuin sinä. Sinuun nähden kysymys kuuluu näin: tahdotko olla saamatta useampia lapsia, mutta minuun nähden se kuuluu: tahdonko minä saada lapsia. Ja siinä on suuri ero. Ymmärräthän, etten minä voi toivoa niitä tässä asemassa ollessani.