"Se se onkin ihanaa" hän ajatteli palatessaan Shtsherbatskeilta, mielessään suloinen puhtauden ja tuoreuden tunne, joka hänellä oli joka kerran heillä oltuaan ja joka johtui osaksi siitä, ettei hän ollut tupakoinut koko iltana, ja samalla myös uusi hellyyden tunne, jonka Kittyn rakkauden muisto hänessä herätti, — "se se on ihanaa, ettemme kumpikaan, en minä eikä hän, ole mitään sanoneet julki, mutta olemme kuitenkin niin hyvin ymmärtäneet toisiamme tuossa katseitten ja äänenpainojen näkymättömässä keskustelussa, että hän tänään selvemmin kuin koskaan ilmaisi minulle rakastavansa minua. Ja miten suloisesti, suoraan ja luottavaisesti! Tunnen itse tulleeni paremmaksi ja puhtaammaksi. Tunnen, että minulla on sydän ja että minussa on paljon hyvää. Nuo suloiset rakastuneet silmät! Kun hän sanoi: paljonkin…"
"No entä sitten? Mikäpä siinä! Minun on hyvä ja hänen on hyvä." Ja hän alkoi miettiä, missä viettäisi lopun iltaa.
Hän ajatteli mielessään niitä paikkoja, jonne olisi voinut mennä. "Klubi, bésigue-peli ja samppanja Ignatovin seurassa? Ei, en mene. Château des fleurs, Oblonski, kupletit, cancan? Ei, kyllästyttää. Juuri siksi minä pidän Shtsherbatskeista, että heidän luonaan tulen itse paremmaksi. Ajan kotiin." Majapaikassaan hän käveli suoraan huoneeseensa, käski tuoda illallista ja sitten riisuuduttuaan ehti tuskin painaa päänsä tyynyyn, kun jo vaipui sikeään uneen.
XVII
Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan aamulla Vronski ajoi Pietarinradan asemalle äitiään vastaan, ja ensimmäinen ihminen, jonka hän pääportaissa näki, oli Oblonski, joka odotti sisartaan tulevaksi samassa junassa.
— Kas! Teidän kreivillinen ylhäisyytennekö täällä! huudahti
Oblonski. — Ketä sinä odotat?
— Äitiäni, vastasi Vronski, puristi hänen kättään hymyillen kuten kaikki, jotka tapasivat Oblonskin, ja lähti hänen kanssaan portaita ylös. — Pitäisi tänään tulla Pietarista.
— Minä kun odotin sinua kahteen asti. Minne sinä menit
Shtsherbatskien luota?
— Kotiin, vastasi Vronski. — Totta puhuakseni minun oli niin hyvä mieli eilen Shtsherbatskeilta tullessani, ettei haluttanut enää mikään.
— Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh samoin kuin eilen Levinille.