— Mitä ymmärtämistä siinä on? Ei niillä ole mitään merkitystä. Vanhentunut laitos, joka liikkuu enää vain inertian voimasta. Katsokaapa noita pukuja — nekin ilmaisevat, että tämä on rauhantuomarien ja kaikenlaisten virka- ja toimikuntien jäsenten eikä aateliston kokous.
— Miksi tekin sitten käytte niissä? kysyi Levin.
— Vanhasta tottumuksesta. Ja ystävyyssuhteiden ylläpitämiseksi. Se on tavallaan siveellinen velvollisuus sekin. Onhan siinä totta puhuen muutamia etunäkökohtiakin. Täytyy äänestää lankomiestä vakinaiseksi jäseneksi; köyhää väkeä, tarvitsevat tuloja. Mutta mitäs ne nuo herrat täällä tekevät? hän sanoi osoittaen sitä myrkyllistä herrasmiestä, joka oli puhunut kokouksessa.
— Se on uutta aatelispolvea.
— Uuttapa hyvinkin. Mutta ei aatelia. Ne ovat maanomistajia, ja me olemme tilallisia. Moiset aateliset tuottavat vain vahinkoa itselleen.
— Mutta tehän sanoitte itse, että tämä on vanhentunut laitos.
— Vanhentunutpa tietenkin, mutta kunnioittavamman kohtelun se silti ansaitsisi. Esimerkiksi tuo Snetkov… Olimmepa me hyviä tai huonoja, me olemme kasvaneet tuhat vuotta. Jos esimerkiksi talon eteen on raivattava puutarha ja siinä sattuu kasvamaan satavuotinen puu… Olkoon, että se on rosoinen ja vanha, mutta vanhusta ei pidä kaataa kukkapengermän vuoksi, vaan pitää järjestää kukkapenkereet niin, että voi käyttää hyväkseen puutakin. Sellaista ei vuodessa saa nousemaan, hän sanoi varovasti ja vaihtoi samassa keskustelunaihetta. — No kuinkas teidän maatilallanne asiat luistavat?
— Huononlaisesta Ehkä noin viisi prosenttia tuottaa.
— Niin, mutta te ette ota itseänne lukuun. Maksaa kai teidänkin työnne jotain. Tiedän omasta kokemuksestani. Siihen aikaan kun olin virassa enkä hoitanut maatilaani, sain palkkaa kolmetuhatta ruplaa. Nyt minä teen työtä paljon enemmän kuin virassani ja saan, kuten tekin, viisi prosenttia ja senkin nipin napin. Ja omat vaivani jäävät palkitsematta.
— Miksi te sitten teette sitä, jos se on vain tappioksi?