— Mutta ne nojaavat lakipykälään, puheltiin toisessa ryhmässä, — vaimon täytyy olla aateliston kirjoissa.
— Hittoa minä lakipykälistä! Minä puhun niin kuin sydän käskee. Sitä vartenhan tässä jalosukuista aatelistoa ollaan, että olisi luottamusta.
— Saanko tarjota teidän ylhäisyydellenne hiukan finechampagne'ia?
Toinen joukko seurasi erästä äänekkäästi huutelevaa aatelismiestä; se oli toinen humalaan juotetuista.
— Minä olen aina neuvonut Marja Semjonovnaa antamaan tilansa vuokralle, sillä näin se on hänelle vain vahingoksi, puhui vanhan pääesikunnan aikaisessa everstinpuvussa oleva harmaaviiksinen tilanomistaja miellyttävällä äänellä. Se oli sama mies, jonka Levin oli tavannut Svijazhskin luona. Levin tunsi hänet heti. Tilanomistajakin kiinnitti katseensa Leviniin ja he tervehtivät.
— Hauska tavata. Kyllä, kyllä. Muistan hyvinkin. Viime vuonna
Nikolai Ivanovitshin luona tutustuttiin.
— No kuinka teidän maanviljelyksenne luistaa? kysyi Levin.
— Tuottaa tappiota niin kuin ennenkin, vastasi tilanomistaja nöyrästi hymyillen, kasvoillaan tyyni vakaumuksen ilme, ikään kuin asiat olisivat sujuneet niin kuin pitikin, ja asettui Levinin viereen. — Kuinka te olette osunut meidän lääniimme? kysyi hän. — Tulitte kai ottamaan osaa coup d'état'han[70]? hän sanoi ääntäen ranskalaiset sanat varmasti, mutta huonosti. — Koko Venäjä on koolla: kamariherroja, miltei ministerejäkin. Hän osoitti erään kenraalin seurassa valkeissa housuissa ja kamariherranpuvussaan astelevan Stepan Arkadjevitshin komeaa hahmoa.
— Minun täytyy tunnustaa, että en oikein ymmärrä aateliston vaalipäivien merkitystä, sanoi Levin.
Tilanomistaja katsahti häneen.