Junailijan sanat herättivät hänet haaveista ja palauttivat mieleen äidin sekä lähestyvän kohtaamisen hänen kanssaan. Vronski ei sydämensä sisimmässä kunnioittanut äitiään eikä — syistä hän ei ollut tehnyt selkoa itselleen — pitänyt hänestä. Silti hänen tuli omien piiriensä näkökannan ja saamansa kasvatuksen nojalla suhtautua äitiinsä mitä suurimmassa määrin nöyrästi ja kunnioittavasti, vieläpä sitä enemmän, mitä vähemmän hän tätä sydämessään kunnioitti ja rakasti.
XVIII
Vronski lähti junailijan jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi vaunuosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle.
Tottuneena maailmanmiehenä Vronski huomasi heti, luotuaan yhden ainoan silmäyksen tuon vallasnaisen ulkoasuun, hänen kuuluvan korkeimpaan seurapiiriin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta katsahtaa häneen vielä kerran — ei niinkään hänen harvinaisen kauneutensa eikä hänen olemuksensa hienostuneisuuden ja koruttoman sulouden vuoksi kuin siksi, että noiden suloisten kasvojen ilmeessä oli jotain erikoisen hyväilevää ja hellää. Vronskin katsoessa häneen käänsi hänkin päänsä sinnepäin. Välkkyvät, tiheitten ripsien vuoksi tummilta näyttävät harmaat silmät pysähtyivät ystävällisinä ja tarkkaavaisina katsomaan Vronskia ikään kuin tunnustellen häntä, mutta kääntyivät pian ohikulkevaa joukkoa kohti kuin etsien jotain. Tuosta pikaisesta katseesta Vronski ehti huomata, että naisen kasvot väreilivät pidätettyä vilkkautta, joka lehahteli välkkyvien silmien ja hienoiseen hymyyn kaartuvien punaisten huulten välillä. Hänen koko olemuksensa näytti olevan tulvillaan eräänlaista yltäkylläisyyttä, joka hänen tahtomattaankin pulpahteli esiin milloin silmien välkkeessä, milloin hymyssä. Hän sammutti tahallaan valon silmistään, mutta se kajasteli hänen tahtomattaankin hiljaisessa hymyssä.
Vronski meni vaunuun. Hänen äitinsä, mustasilmäinen ja tekokiharainen luiseva vanha rouva, tarkasteli poikaansa silmät sirrillään ja ohuet huulet kevyessä hymyssä. Noustuaan vaununsohvalta ja annettuaan matkalaukkunsa kamarineitsyelleen hän ojensi pojalleen pienen luisevan kätensä, jota tämä suuteli. Itse hän suuteli poikaansa poskelle.
— Sinä sait sähkösanoman? Oletko ollut terve? Luojan kiitos.
— Hyvinkö matka meni? sanoi poika istuutuen hänen viereensä ja tahtomattaan kuulostellen oven takaa kuuluvaa naisääntä. Hän tiesi äänen kuuluvan samalle vallasnaiselle, jonka hän oli tavannut vaunun oven luona.
— En ole kuitenkaan yhtä mieltä kanssanne, sanoi naisääni.
— Se on pietarilainen katsantokanta, hyvä rouva.
— Ei pietarilainen, vaan yksinkertaisesti naisen kanta, vastasi nainen.