— No hyvästi sitten. Sallikaa minun suudella kättänne.
— Näkemiin, Ivan Petrovitsh. Katselkaahan, eikö veljeni ole siellä, ja lähettäkää hänet minun luokseni, sanoi vallasnainen aivan oven vieressä ja tuli uudelleen vaunuosastoon.
— Oletteko löytänyt veljenne? kysyi Vronskaja kääntyen vallasnaisen puoleen.
Vronski huomasi nyt, että se oli Karenina.
— Veljenne on täällä, hän sanoi nousten seisomaan. — Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä, mutta olihan meidän tuttavuutemme niin lyhytaikainen, Vronski sanoi kumartaen, — ettette varmaankaan enää muista minua.
— Oi ei! sanoi Karenina, — minä kyllä olisin teidät tuntenut, mehän olemme teidän äitinne kanssa puhuneet koko matkan melkein yksinomaan teistä, hän sanoi ja antoi esiin pyrkivän eloisuuden viimeinkin näkyä hymyssään. — Mutta veljeänipä ei näy.
— Käy hakemassa hänet, Aljosha, sanoi kreivitär. Vronski meni asemasillalle ja huudahti:
— Oblonski! Täällä!
Mutta Karenina ei odottanut veljensä tuloa, vaan nähtyään tämän astui varmoin, kevein askelin ulos vaunusta. Ja heti kun veli saapui hänen luokseen, hän kietoi vasemman kätensä kaulaan, taivutti tämän nopeasti luokseen ja suuteli tätä kiihkeästi. Vronski katseli häntä hellittämättä, hämmästeli hänen liikkeidensä varmuutta ja siroutta ja hymyili, syytä siihen tietämättä. Mutta muistaessaan äitinsä odottavan hän meni takaisin vaunuun.
— Eikö hän tosiaankin ole hyvin herttainen? sanoi kreivitär Kareninasta. — Hänen miehensä ohjasi hänet vierustoverikseni, ja minä olen hyvin hyvilläni siitä. Me olemme puhelleet koko matkan. No niin, sinunhan sanotaan… vous filez le parfait amour. Tant mieux, mon cher, tant mieux.