"Miten ihmeellinen, rakastettava ja säälittävä nainen", ajatteli
Levin tullessaan Stepan Arkadjevitshin kanssa pakkasilmaan.
— No eikös ollut niin kuin minä sanoin, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka näki, että Levin oli täydellisesti voitettu.
— Oli, vastasi Levin mietteissään, — harvinainen nainen! Sekä älykäs että ihmeellisen sydämellinen. On kauhean sääli häntä!
— Jos Jumala suo, niin pian kaikki käy parhain päin. Siinä näet, ettei pidä tuomita etukäteen, Stepan Arkadjevitsh sanoi avaten vaunujensa oven. — Tässä kai meidän tiemme eroavat. Hyvästi sitten.
Ajaessaan kotiin Levin ajatteli koko matkan Annaa ja niitä varsin tavallisia asioita, joista hänen luonaan oli keskusteltu, palauttaen samalla tarkasti mieleensä Annan eri ilmeitä. Mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä enemmän hän asettui Annan asemaan ja sitä suurempaa sääliä hän tunsi Annaa kohtaan.
Kotona Kuzma ilmoitti hänelle, että Katerina Aleksandrovna voi hyvin ja että sukulaisvieraat olivat vastikään lähteneet, ja antoi Levinille kaksi kirjettä. Niistä päästäkseen Levin luki ne jo eteisessä. Toinen oli Sokolovilta, työnjohtajalta. Sokolov kirjoitti, ettei vehnää voinut myydä, koska siitä luvattiin vain viisi ja puoli ruplaa neljännekseltä, ja ettei ollut enää mistä ottaa rahaa. Toinen kirje oli sisarelta. Hän nuhteli Leviniä siitä, että hänen asiansa oli yhä vielä hoitamatta.
"No, myydään viidestä ja puolesta, kun eivät kerran anna enempää", Levin ratkaisi heti tavattoman keveästi ensimmäisen kysymyksen, joka ennen olisi näyttänyt hänestä niin vaikealta. "Ihme, kuinka täällä aika menee", ajatteli hän toisen kirjeen johdosta. Hän tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut vielä tehnyt niin kuin sisar oli pyytänyt. "En tullut tänäänkään käyneeksi oikeudessa, mutta tänään on ollutkin erityisen kiire." Ja päätettyään tehdä sen huomenna hän lähti vaimonsa luo. Mennessään hän loi mielessään nopean silmäyksen kuluneeseen päivään. Koko päivä tuntui olleen pelkkiä keskusteluja, — keskusteluja, joita hän oli kuunnellut ja joihin hän oli ottanut osaa. Ne olivat kaikki käsitelleet aiheita, jotka eivät olisi vähääkään kiinnostaneet häntä maalla, mutta täällä ne tuntuivat hyvin mielenkiintoisilta. Ja kaikista niistä oli jäänyt hyvä muisto; oli vain kaksi kohtaa, jotka hiukan vaivasivat häntä… Toinen oli se, mitä hän oli sanonut hauesta, ja toinen piili siinä hellässä säälissä, jota hän oli tuntenut Annaa kohtaan.
Levin tapasi vaimonsa surullisena ja ikävissään. Sisarusten päivällinen olisi muuten mennyt hyvinkin iloisesti, mutta sitten oli ruvettu odottamaan Leviniä kotiin ja odotettu niin kauan, että kaikki olivat jo ikävystyneet. Viimein sisaret olivat lähteneet tiehensä, ja Kitty oli jäänyt yksin.
— No, mitä sinä olet tehnyt? Kitty kysyi katsoen miestään silmiin, jotka loistivat omituisen epäilyttävästi. Mutta antaakseen hänen kertoa itse kaiken Kitty salasi tarkkaavaisuutensa ja kuunteli hyväksyvästi hymyillen miehensä kertomusta päivän vietosta.
— Olen hyvilläni, että tapasin Vronskin. Hänen seuransa ei enää vähääkään vaivannut minua. Ymmärräthän, että koetan tästä lähtien olla tapaamatta häntä, mutta se nolouskin saa nyt olla lopullisesti ohi, sanoi Levin ja punastui, sillä sanoessaan koettavansa olla koskaan enää tapaamatta Vronskia hän muisti käyntinsä Annan luona. — Sanotaan aina, että kansa juo, mutta en tiedä kumpi juo enemmän — kansa vaiko meidän säätymme; vaikka kansa juo juhlapäivinä, mutta…