Mutta Kittyä ei huvittanut esitelmä kansan juomisesta. Hän näki miehensä punastuksen ja tahtoi tietää syyn siihen.
— No, missä sinä sitten olit?
— Stiva pyysi niin kauheasti lähtemään Anna Arkadjevnan luo.
Ja tämän sanottuaan Levin punastui vieläkin enemmän, ja hänen epätietoisuutensa siitä, oli hän tehnyt oikein vai väärin menemällä Annan luo, haihtui samalla hetkellä. Hän tiesi nyt, ettei hänen olisi pitänyt tehdä niin.
Kittyn silmät laajenivat ja välähtivät, kun hän kuuli Annan nimen. Mutta hän hillitsi itsensä, salasi kiihtymyksensä ja onnistui petkuttamaan miestään.
— Vai niin, hän sanoi vain.
— Et kai sinä pahastu, että minä menin. Stiva niin pyysi, ja
Dollykin toivoi sitä, jatkoi Levin.
— En toki, Kitty sanoi, mutta Levin näki hänen silmissään hillityn palon, joka ei tiennyt hyvää.
— Hän on hyvin herttainen, hyvin säälittävä ja hyvä nainen, jatkoi
Levin kertoen Annan töistä ja välittäen Kittylle hänen terveisensä.
— Tietysti on hyvin sääli häntä, sanoi Kitty, kun Levin oli lopettanut.