— Keneltä sait kirjeen?
Levin sanoi keltä kirje oli ja — uskoen Kittyn tyyneen äänensävyyn — meni toiseen huoneeseen riisuutumaan.
Palatessaan Levin tapasi Kittyn samassa nojatuolissa. Kun hän meni tämän luo, Kitty katsahti häneen ja purskahti itkemään ääneen.
— Mitä? Mikä sinun on? kysyi Levin tietäen edeltä käsin mikä hänen oli.
— Sinä olet rakastunut siihen inhottavaan naiseen, hän on lumonnut sinut. Minä näen sen sinun silmistäsi. Niin, niin! Mitä siitä vielä tuleekaan! Ensin sinä klubissa juot ja pelaat ja menet sitten… kenen luo? Ei, lähdetään pois täältä… Huomenna minä lähden.
Levin ei pitkään aikaan saanut vaimoaan tyyntymään. Tämä rauhoittui vasta sitten, kun Levin oli tunnustanut, että säälin tunne ja viini oli vienyt hänet harhaan ja altistanut hänet Annan viekkaalle vaikutukselle, ja kun hän oli luvannut vastedes välttää Annaa. Vilpitöntä hänen tunnustuksessaan oli se seikka, että hän oli hullaantunut elettyään niin kauan Moskovassa pelkästään keskustelujen, ruoan ja juoman varassa. He juttelivat kello kolmeen saakka yöllä. Vasta kolmen aikaan he olivat siinä määrin leppyneet, että saattoivat nukkua.
XII
Vieraiden lähdettyä Anna alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Vaikka hän olikin vaistomaisesti (kuten hän viime aikoina oli menetellyt kaikkien nuorten miesten suhteen) koko illan tehnyt kaiken voitavansa herättääkseen Levinin rakkauden itseään kohtaan ja vaikka hän tiesikin sen saavuttaneensa, sikäli kuin se yhden ainoan illan aikana ja naimisissa olevan rehellisen miehen suhteen oli mahdollista, ja vaikka Levin olikin suuresti miellyttänyt häntä (niin perin erilaisia kuin Vronski ja Levin miehiseltä näkökannalta olivatkin, näki Anna naisena kummassakin sen molemmille yhteisen puolen, joka oli saanut Kittyn rakastumaan sekä Vronskiin että Leviniin), hän lakkasi heti Levinin lähdettyä ajattelemasta tätä.
Yksi ja sama ajatus vainosi häntä milloin missäkin muodossa hellittämättä. "Jos minä vaikutan sillä tavoin toisiin, jopa tuohon perheelliseen, vaimoaan rakastavaan mieheen, miksi hän sitten on niin kylmä minulle?… Eikä oikeastaan kylmäkään, hän rakastaa minua, tiedän sen. Mutta jotain uutta on tullut meidän välillemme. Miksi häntä ei kuulu koko iltana kotiin? Hän oli käskenyt Stivaa sanomaan, ettei hän voi jättää Jashvinia, vaan että hänen täytyy seurata tämän peliä. Onko Jashvin mikään lapsi? Mutta kenties se on totta. Hän ei koskaan valehtele. Mutta on siinä muutakin. Hän on hyvillään, kun saa tilaisuuden näyttää, että hänellä on muitakin velvollisuuksia. Minähän tiedän sen ja myönnän sen. Miksi hänen pitää todistella minulle sitä? Hän tahtoo osoittaa, ettei hänen rakkautensa minuun saa häiritä hänen vapauttaan. Mutta minä en tarvitse todisteluja, minä tarvitsen rakkautta. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, kuinka raskasta minun elämäni täällä Moskovassa on ollut. Mitä elämää se on? Olen vain odottanut ratkaisua, joka viipyy yhä. Ei vastausta vieläkään! ja Stiva sanoo, ettei hän voi mennä Aleksei Aleksandrovitshin luo. Enkä minä voi enää kirjoittaa hänelle. En osaa tehdä mitään, en aloittaa mitään uutta enkä muuttaa vanhaa, koetan vain kestää, odotan ja keksin itselleni kaikenlaisia huvituksia: hoitelen tuota englantilaisperhettä, kirjoittelen ja luen, mutta se on kaikki petosta, samaa morfiinia kaikki. Hänen pitäisi sääliä minua", Anna päätteli tuntien kyynelten kiertyvän silmiin säälistä omaa itseään kohtaan.
Hän kuuli Vronskin lyhyen soiton ja pyyhki kiireesti kyyneleet pois. Samassa hän istuutui lampun ääreen ja avasi kirjan koettaen näyttää täysin rauhalliselta. Hänen täytyi osoittaa olevansa tyytymätön siihen, ettei Vronski ollut tullut niin kuin oli luvannut, — mutta ainoastaan tyytymätön; omaa surua ja itsesääliä miehelle ei missään nimessä saanut näyttää. Hän, Anna, saattoi kyllä sääliä itseään, mutta Vronski ei saanut sääliä häntä. Anna ei tahtonut taistelua, hän paheksui Vronskin taistelunhalua, mutta asettui itse tahtomattaan taisteluasentoon.