Niin vähän kuin Kittyn luonteessa yleensäkin oli luonnottomuutta ja sovinnaisuutta, Levin ei voinut olla hämmästymättä nähdessään hänet nyt, kun kaikki verhot olivat poissa ja hänen sielunsa ydin heijastui paljaana ja väärentämättömänä hänen silmistään. Siinä näkyi yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan se Kitty, jota hän, Levin, rakasti vielä entistä enemmän. Kitty katsoi häneen hymyillen; mutta äkkiä hänen kulmakarvansa värähtivät, pää kohosi ja hän astui nopeasti miehensä luo, otti häntä kädestä ja painautui kokonaan häntä vasten, niin että Levin tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Kitty kärsi ja ikään kuin valitti hänelle kärsimyksiään. Ensin Levinistä tuntui kuin syy olisi ollut hänen, kuten tavallisesti ennenkin. Mutta Kittyn katseessa oli hellyyttä, joka sanoi, ettei hän nuhdellut, vaan rakasti häntä noiden kärsimysten tähden. "Kenen syy se sitten on, jollei minun?" Levin ajatteli hakien väkisinkin kärsimysten aiheuttajaa rangaistakseen häntä; mutta syyllistä ei ollut. Kitty kärsi, valitti ja riemuitsi noista kärsimyksistään, iloitsi niistä ja rakasti niitä. Levin näki, että hänen sielussaan tapahtui jotain ihanaa, mutta mitä — sitä hän ei voinut käsittää. Se meni yli hänen käsityskykynsä.
— Minä lähetin noutamaan äitiä. Lähde sinä heti hakemaan Jelizaveta
Petrovnaa… Kostja!… Ei mitään, se meni ohitse.
Kitty meni soittamaan kelloa.
— No, mene nyt vain, Pasha tulee. Ei ole mitään hätää.
Ja Levin näki ihmeekseen, että hän otti neuleensa ja alkoi taas neuloa.
Poistuessaan toisesta ovesta Levin kuuli palvelustytön tulevan sisään toisesta. Levin pysähtyi oven luo ja kuuli, miten Kitty antoi tytölle seikkaperäisiä käskyjä ja alkoi yhdessä tämän kanssa siirtää sänkyä.
Levin pukeutui, ja sillaikaa kun hevosia valjastettiin, koska ajureita ei vielä ollut, hän juoksi taas makuukamariin tuntien liikkuvansa kuin siivillä. Kaksi palvelustyttöä hääräili ja järjesteli siellä jotain. Kitty neuloi kävellessään niin että silmukat vilisivät ja antoi samalla määräyksiä.
— Lähden heti lääkärin luo. Jelizaveta Petrovnaa on jo lähetetty hakemaan, mutta minä poikkean sinne vielä. Etkö tarvitse mitään? Mutta Dollyhän ei ole saanut sanaa?
Kitty katsahti häneen ilmeisestikin kuuntelematta, mitä hän puhui.
— Niin, niin, mene nyt vain, sanoi hän nopeasti kulmiaan rypistäen ja heilauttaen kättään.