Lakeija suostui, meni sisälle ja pyysi Leviniä istuutumaan odotushuoneeseen.
Levin kuuli oven takaa, kuinka lääkäri ryki, käveli, peseytyi ja puheli jotain. Kului kolme minuuttia; Levinistä tuntui kuin kokonainen tunti olisi kulunut. Hän ei voinut odottaa enää.
— Pjotr Dmitrijevitsh! aneli hän rukoilevalla äänellä avoimesta ovesta. — Antakaa herran tähden anteeksi, mutta saan kai tulla… Olen odottanut jo kolmatta tuntia.
— Ihan kohta! vastasi ääni, ja Levin kuuli hämmästyksekseen, että lääkäri hymyili sen sanoessaan.
— Hetkeksi vain.
— Hetki vain.
Kului vielä pari minuuttia, kun lääkäri pani kengät jalkaansa, ja vielä pari minuuttia, kun hän pani liivit ja takin ylleen ja kampasi tukkansa.
— Pjotr Dmitrijevitsh! aloitti Levin taas surkealla äänellä, mutta samassa lääkäri jo tulikin pukeutuneena ja kammattuna. "Tunnottomia ihmisiä!" ajatteli Levin. "Kampaavat tukkaansa kun toiset tekevät kuolemaa!"
— Hyvää huomenta, sanoi lääkäri antaen hänelle kättä ja ikään kuin ärsyttäen häntä tyyneydellään. — Älkää hätäilkö. No, mitä kuuluu?
Levin alkoi kertoa tarpeettoman yksityiskohtaisesti vaimonsa tilasta, mutta keskeytti kertomuksensa useaan otteeseen pyydellen lääkäriä lähtemään heti.