Kaikki ne tavalliset elämänolot, joita ilman ei voi kuvitella tai käsittää mitään, olivat häipyneet Levinin tajunnasta. Hän oli kadottanut ajan tajun. Aina kun Kitty kutsui hänet luokseen ja hän piteli Kittyn hikistä kättä, joka milloin puristi hänen kättään tavattoman voimakkaasti, milloin taas työnsi sen pois, minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, välillä taas tunnit menivät kuin minuutit. Häntä ihmetytti, kun Jelizaveta Petrovna pyysi häntä sytyttämään kynttilän verhon taa ja hän sai kuulla kellon olevan viisi. Jos hänelle olisi sanottu, että kello oli vasta kymmenen ja että oli vielä aamu, ei hän olisi ihmetellyt sen enempää. Hän tiesi olinpaikkansa yhtä huonosti kuin sen, mitä milloinkin tapahtui. Hän näki vaimonsa hehkuvat kasvot, joissa kuvastui milloin neuvottomuus ja tuska, milloin hymy ja rauhoittelun halu. Hän näki myös ruhtinattaren kasvot punaisina ja jännittyneinä, harmaat kiharat epäjärjestyksessä, kyyneleet silmissä taistelevan itkuaan vastaan, näki Dollyn, paksuja savukkeita polttelevan lääkärin ja lujan, päättäväisen ja rauhoittavan näköisen Jelizaveta Petrovnan ja salissa synkän näköisenä astelevan vanhan ruhtinaan. Mutta mistä he tulivat ja minne menivät, hän ei tiennyt. Välillä ruhtinatar oli lääkärin kanssa makuukamarissa, välillä kirjastohuoneessa, johon oli ilmaantunut katettu pöytä, välillä siellä taas olivat Dolly ja ruhtinatar. Sitten Levin muisti, että hänet oli lähetetty jonnekin. Kerran hänet oli lähetetty siirtämään pöytää ja sohvaa. Hän teki sen huolellisesti luullen Kittyn tarvitsevan sitä, kunnes myöhemmin sai kuulla, että se olikin aiottu hänelle itselleen yösijaksi. Sitten hänet oli lähetetty kirjastohuoneeseen kysymään jotain lääkäriltä. Lääkäri oli vastannut ja ruvennut heti puhumaan kaupunginduumassa tapahtuneista selkkauksista. Sitten hänet oli lähetetty Shtsherbatskille, hakemaan hopeakehyksistä pyhäinkuvaa, ja hän oli vanhan palvelijattaren kanssa kiivennyt ruhtinattaren makuukamarin lipastolle ottamaan sitä ja särkenyt kuvan edessä olevan lampukan ja palvelijatar oli koettanut rauhoitella häntä sekä rouvan että lampukan suhteen; ja hän oli tuonut pyhäinkuvan ja asettanut sen Kittyn pääpuoleen pistäen sen huolellisesti tyynyjen taa. Mutta missä, koska ja miksi se kaikki tapahtui, hän ei tiennyt. Hän ei edes käsittänyt, miksi ruhtinatar oli ottanut häntä kädestä, katsonut häneen säälivästi ja pyytänyt rauhoittumaan, miksi Dolly oli pyytänyt häntä syömään ja kuljettanut pois huoneesta, ja miksi lääkärikin katseli häntä vakavan ja säälivän näköisenä ja tarjosi hänelle lääkkeitä.

Hän tiesi ja tunsi vain, että se, mitä nyt tapahtui, oli samantapaista kuin se, mitä oli tapahtunut lähes vuosi sitten lääninkaupungin hotellissa Nikolai-veljen kuolinvuoteella. Se vain oli ollut surua, tämä oli iloa. Mutta sekä se suru että tämä ilo olivat yhtä lailla kuin tavallisen elämän aukkoja, joiden läpi näkyi jotain korkeampaa. Yhtä lailla raskaasti ja tuskallisesti tapahtui se, minkä oli määrä tapahtua, ja yhtä käsittämättömällä tavalla sielu tuota korkeampaa katsellessa kohosi sellaisiin korkeuksiin, joita se ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt ja jonne järki ei enää voinut seurata sitä.

"Jumala, anna anteeksi ja auta", hoki hän lakkaamatta itsekseen, ja tunsi niin pitkäaikaisesta ja niin täydelliseltä näyttäneestä vieroksunnastaan huolimatta kääntyvänsä Jumalan puoleen aivan yhtä luottavaisesti ja luonnollisesti kuin lapsuutensa ja varhaisemman nuoruutensa aikana.

Koko tuona aikana Levinillä oli kaksi erillistä tunnelmaa. Toisen valtaan hän joutui viivähtäessään poissa Kittyn luota, paksuja savukkeita myötäänsä polttelevan lääkärin, Dollyn ja vanhan ruhtinaan seurassa, missä puhuttiin päivällisistä, politiikasta, Marja Petrovnan sairaudesta ja muusta sellaisesta. Täällä Levin saattoi hetkeksi kokonaan unohtaa, mitä parhaillaan tapahtui ja tuntea itsensä kuin unesta heränneeksi. Toisen tunnelman vallassa hän oli Kittyn luona, tämän sängynpäädyn ääressä, missä sydän oli pakahtua eikä kuitenkaan pakahtunut, ja missä hän lakkaamatta rukoili. Aina kun makuuhuoneesta kuuluva huuto ravisti hänet turtumuksesta, hänet valtasi sama omituinen harhaluulo kuin silloin, kun hän oli kuullut Kittyn ensimmäisen huudon. Hän hypähti pystyyn kiiruhtaakseen puolustautumaan, muisti matkalla, ettei ollutkaan syyllinen, ja hänessä syttyi halu suojella ja auttaa. Hän toisteli kauhun vallassa: "Herra, anna anteeksi ja auta." Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä voimakkaammaksi kumpikin tunnelma kävi: sitä täydellisemmin hän unohti Kittyn ja sitä rauhallisemmaksi kävi ollessaan poissa vaimonsa luota, ja sitä tuskallisempaa hänen oli nähdä tämän kärsimyksiä ja tuntea oma voimattomuutensa. Väliin hän hypähti pystyyn, tahtoi paeta jonnekin ja juoksi taas vaimonsa luo.

Kun Kitty välillä yhtä mittaa kutsui häntä luokseen, hän soimasi tätä. Mutta nähdessään hänen nöyrät, hymyilevät kasvonsa, ja kuullessaan sanat: "Minä olen aivan näännyttänyt sinut", hän soimasi Jumalaa; mutta muistaessaan Jumalan pyysi heti anteeksi ja rukoili apua.

XV

Levin ei tiennyt oliko myöhäistä vai varhaista. Kynttilät olivat jo loppumaisillaan. Dolly oli vastikään käynyt kirjastohuoneessa ja pyytänyt lääkäriä rupeamaan pitkäkseen. Levin istui ja kuunteli lääkärin kertomusta magnetisoijapuoskarista ja katseli savukkeidensa tuhkaa. Oli lepohetki, hän oli vaipunut turtumuksen valtaan ja unohtanut kokonaan, mitä paraikaa oli meneillään. Yhtäkkiä kuului vihlaiseva parahdus. Se oli niin kauhea, ettei Levin edes hypähtänyt pystyyn, vaan katsahti henkeään pidättäen säikähtäneen kysyvästi lääkäriin. Lääkäri kallisti päätään, kuulosteli ja puhkesi hymyilemään hyväksyvästi. Kaikki oli niin outoa, ettei Leviniä ihmetyttänyt enää mikään. "Varmaan se kuuluu asiaan", ajatteli hän ja istui paikallaan. Kenen huuto se oli? Hän hypähti pystyyn, juoksi varpaisillaan makuukamariin, kiersi Jelizaveta Petrovnan ja ruhtinattaren ohi ja asettui omalle paikalleen, päänalusen ääreen. Huuto oli vaiennut, mutta jotain oli nyt toisin kuin ennen. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt mitä se oli eikä tahtonut nähdä eikä ymmärtää. Mutta hän huomasi sen Jelizaveta Petrovnan kasvoista, jotka olivat ankarat ja kalpeat, mutta yhtä päättäväiset kuin ennenkin, joskin hänen leukapielensä värähtelivät hiukan ja silmänsä tarkkailivat Kittyä tiiviisti. Kittyn kuumeiset, rasittuneet kasvot, joiden hikiselle otsalle oli takertunut hiussuortuvia, kääntyivät Leviniä kohti etsien hänen katsettaan. Kohotetut kädet pyysivät hänen käsiään. Tartuttuaan hikisin käsin Levinin kylmiin käsiin Kitty alkoi painella niitä kasvojaan vasten. — Älä mene pois, älä mene pois! En minä pelkää, en pelkää! hän puhui nopeasti. — Äiti, ottakaa pois korvarenkaat, ne ahdistavat. Pelkäätkö sinä? Heti, Jelizaveta Petrovna…

Hän puhui hyvin nopeasti ja tahtoi hymyillä. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa vääntyivät ja hän työnsi miehensä pois.

— Ei, tämä on kauheaa! Minä kuolen, kuolen! Mene, mene! hän huudahti, ja taas kuului sama hirvittävä parkaisu.

Levin tarttui päähänsä ja juoksi ulos huoneesta.