— Ei mitään hätää, kaikki on hyvin! Dolly sanoi hänen jälkeensä.
Mutta sanoivatpa he mitä hyvänsä, Levin tiesi, että kaikki oli nyt lopussa. Hän seisoi viereisessä huoneessa pää oven kamanaa vasten; kuuli jonkin oudon, vieraalta kuuluvan äänen vinkuvan ja parkuvan, ja hän tiesi, että siellä parkui se, mikä ennen oli ollut Kitty. Lasta hän ei ollut toivonut enää pitkään aikaan. Hän vihasi nyt koko lasta. Hän ei edes toivonut enää, että Kitty jäisi eloon, hän toivoi vain noiden kauheiden kärsimysten loppua.
— Tohtori! Mitä se on? Hyvä Jumala! hän sanoi tarttuen huoneeseen tulleen lääkärin käteen.
— On jo lopuillaan, sanoi lääkäri. Ja lääkäri oli niin vakavan näköinen näin sanoessaan, että Levin ymmärsi lopuillaan-sanan tarkoittavan, että Kitty teki kuolemaa.
Poissa tolaltaan hän juoksi makuuhuoneeseen. Ensimmäisenä hän kohtasi Jelizaveta Petrovnan kasvot. Ne olivat vielä synkemmät ja ankarammat kuin äsken. Kittyn kasvot olivat poissa. Siinä, missä ne olivat olleet, oli jotain hirveää, sekä kireydellään että parkunallaan pelottavaa. Levin painoi päänsä sängynlaitaa vasten tuntien sydämensä halkeavan. Kauhea huuto ei tauonnut, vaan kävi yhä kauhistuttavammaksi, ja vaikeni yhtäkkiä ikään kuin äärirajansa saavuttaen. Levin ei tahtonut uskoa korviaan, mutta siitä ei ollut epäilystä: huuto oli tauonnut ja kuului vain hiljaisen puuhailun ääniä, kahinaa ja kiireistä huohotusta, ja Kittyn lausui hiljaa katkonaisella elävällä, vienolla ja onnellisella äänellä: "Nyt se on ohi."
Levin kohotti päänsä. Siinä hän makasi ihanana ja hiljaisena, kädet voimattomina peitteellä, katsellen häntä vaiti ja koettaen hymyillä jaksamatta sitä tehdä.
Ja yhtäkkiä Levin tunsi siirtyneensä siitä salaperäisestä ja kauheasta toisesta maailmasta, jossa oli elänyt nämä kaksikymmentäkaksi tuntia, entiseen, tuttuun maailmaan, joka nyt säteili sellaista uutta onnen valoa, ettei hän kestänyt sitä. Kiristyneet kielet katkesivat. Ilon nyyhkytykset ja kyyneleet joita hän ei mitenkään ollut aavistanut, vavahduttivat hänen koko kehoaan niin voimakkaasti, ettei hän pitkään voinut puhua mitään.
Langeten polvilleen vuoteen ääreen hän piti vaimonsa kättä huultensa edessä ja suuteli sitä, ja käsi vastasi heikoin sormien liikkein hänen suudelmiinsa. Mutta samaan aikaan vuoteen jalkopäässä, Jelizaveta Petrovnan ketterissä käsissä, häilyi kynttilän liekin lailla uuden inhimillisen olennon elämä. Se oli olento, jota ei koskaan ollut ennen ollut olemassa ja joka samalla tavoin, yhtäläisin oikeuksin, yhtä merkitsevänä itselleen tulisi elämään elämäänsä ja levittämään sukuaan.
— Elossa on! Ja poika vielä! Ei huolta! Levin kuuli Jelizaveca Petrovnan äänen ja tämän vapisevan käden keveät läimäykset lapsen selkään.
— Äiti, onko se totta? sanoi Kittyn ääni. Ruhtinatar vastasi pelkin nyyhkytyksin.