— Aleksei Aleksandrovitsh minä en tunne sinua samaksi, sanoi Oblonski oltuaan hetkisen vaiti. — Me emme ole unohtaneet, kuinka sinä silloin annoit kaikki anteeksi ja juuri kristillisen tunteen liikuttamana. Sinähän itse sanoit, että annat viittasikin, kun ottavat paidan, mutta nyt…
— Minä pyydän, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti ja nousi pystyyn kalpeana ja leukapielet vavahdellen, — pyydän teitä lopettamaan, lopettamaan… tämän keskustelun.
— Oi, miksi? No, anna anteeksi, anna anteeksi, jos pahoitin mielesi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ojentaen hänelle kätensä ja hymyillen hämillään, — mutta lähettinä minun täytyi sanoa asia, joka minulle oli uskottu.
Aleksei Aleksandrovitsh antoi kätensä, mietti hetkisen ja sanoi:
— Minun täytyy miettiä ja hakea johdatusta. Ylihuomenna annan teille ratkaisevan vastauksen.
XIX
Stepan Arkadjevitsh oli jo lähtemäisillään, kun Kornei tuli ilmoittamaan:
— Sergei Aleksejevitsh!
— Kuka se on? aikoi hän kysyä, mutta samalla hän muistikin.
— Ai, Serjozha! hän sanoi. "Sergei Aleksejevitsh. Minä luulin, että se oli toimituskunnan päällikkö. Annahan pyysikin minua koettamaan tavata häntä", muisti hän.