Ja hän muisti samassa Annan aran, säälittävän ilmeen, kun Anna häntä saattaessaan sanoi: "Sinä saat varmaan nähdä hänet. Kysele tarkoin, missä hän on ja kuka häntä hoitaa. Ja Stiva… jos olisi mahdollista? Ei kai se ole mahdotonta?" Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, mitä tuo "jos olisi mahdollista" merkitsi: jos olisi mahdollista järjestää avioero niin, että hän saisi pojan…
Aleksei Aleksandrovitsh huomautti langolleen, että pojalle ei koskaan puhuttu äidistä, ja pyysi olemaan mainitsematta hänestä sanaakaan.
— Hän oli hyvin sairas äitinsä tapaamisen jälkeen, mitä me emme osanneet varoa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Me jo pelkäsimme hänen kuolevan. Mutta järkevä lääkärinhoito ja merikylvyt ovat parantaneet hänen terveytensä, ja nyt minä olen lääkärin kehotuksesta pannut hänet kouluun. Toverien vaikutus on todellakin osoittautunut terveelliseksi ja nyt hän on hyvissä voimissa ja koulussa menee hyvin.
— Kas vain, mikä uljas mies! Eipä olekaan enää Serjozha, vaan kokonainen Sergei Aleksejevitsh! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen katsellessaan kaunista, leveäharteista poikaa, joka sininen pusero ja pitkät housut yllään tuli reippaasti ja rennosti huoneeseen. Poika oli terveen ja iloisen näköinen. Hän kumarsi enolle kuin vieraalle, mutta tunnisti tämän samassa, punastui ja kääntyi kiireesti pois kuin jostain loukkaantuneena. Poika meni isänsä luo ja antoi hänelle arvosteluvihkonsa.
— Hyvä on, sanoi isä, — saat mennä.
— Hän on laihtunut ja kasvanut ja muuttunut lapsesta pojaksi. Siitä minä pidän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Muistatko vielä minua?
— Muistan, mon oncle[86], vastasi poika katsahtaen enoonsa ja painoi taas päänsä alas.
Eno pyysi pojan luokseen ja otti häntä kädestä.
— No mitäs kuuluu? hän sanoi koettaen päästä puheisiin tämän kanssa, mutta tietämättä mitä sanoisi.
Punastuen ja vastaamatta poika veti varovasti kätensä pois enon kädestä. Heti kun Stepan Arkadjevitsh oli päästänyt hänen kätensä irti, poika vilkaisi kysyvästi isäänsä ja poistui huoneesta nopein askelin, kuin vapauteen päästetty lintu.