Naiset menivät vaunuun, ja Vronski lähti Stepan Arkadjevitshin kanssa väkijoukon perään tiedustellakseen onnettomuuden yksityiskohtia.
Ratavahti oli kenties ollut juovuksissa tai suojannut päänsä liiankin tiiviisti pakkaselta eikä ollut kuullut takaperin tulleen junan tärinää, vaan jäänyt alle.
Jo ennen kuin Vronski ja Oblonski palasivat, olivat naiset saaneet hovimestarilta tietää nämä yksityiskohdat.
Oblonski ja Vronski olivat kumpikin nähneet silpoutuneen ruumiin. Oblonski kärsi silminnähtävästi. Hän rypisteli kasvojaan ja näytti olevan itkemäisillään.
— Oi, miten kauheaa! Oi, Anna, jos sinä olisit nähnyt! Voi, miten kauheaa! puheli hän.
Vronski oli vaiti, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakavat, mutta aivan tyynet.
— Oi jos te olisitte nähnyt, kreivitär, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Hänen vaimonsakin oli siinä… Kauheaa oli nähdä häntä… Hän heittäytyi ruumiin päälle. Kuuluu olleen suuren perheen isä. Kauheata!
— Eikö voitaisi tehdä mitään vaimoraukan hyväksi? kuiskasi Karenina kiihtyneenä.
Vronski katsahti häneen ja lähti samassa ulos vaunusta.
— Minä tulen heti, maman, virkkoi hän kääntyen ovessa.