Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi, keskusteli Stepan Arkadjevitsh jo kreivittären kanssa uudesta laulajattaresta, ja kreivitär vilkuili kärsimättömästi ovea kohti odottaen poikaansa.
— Lähtekäämme nyt, Vronski sanoi tullen vaunuun.
He lähtivät yhdessä. Vronski kulki edellä äitinsä kanssa. Karenina veljineen kulki jäljessä. Aseman ulko-ovella Vronskin tavoitti asemapäällikkö, joka oli kiiruhtanut hänen jäljestään.
— Te annoitte apulaiselleni kaksisataa ruplaa. Olkaa niin hyvä ja merkitkää, kenelle te ne määräätte.
— Leskelle, Vronski sanoi kohauttaen olkapäitään, — minä en käsitä mitä kyselemistä siinä on.
— Tekö annoitte? huudahti Oblonski takaapäin ja puristaen sisarensa käsivartta lisäsi: — Se oli hyvin tehty, oikein hyvin tehty! Eikö ole kunnon mies? Jääkää hyvästi, kreivitär.
Ja hän pysähtyi sisarensa kanssa etsiskelemään tämän kamarineitoa.
Kun he tulivat aseman edustalle, Vronskin vaunut olivat jo menneet.
Kulkijat puhelivat yhä äskeisestä tapahtumasta.
— Siinä vasta kamala kuolema, sanoi muuan herra ohi kulkiessaan. —
Sanovat menneen kahdeksi kappaleeksi.
— Minä taas luulen, että se on kaikkein helpoin ja pikaisin, huomautti toinen.
— Kuinka niillä ei ole varokeinoja, sanoi kolmas