Karenina istuutui vaunuihin, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi hämmästyksekseen hänen huultensa vapisevan ja hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.
— Mikä sinun on, Anna? kysyi hän, kun he olivat ajaneet muutamia satoja sylejä.
— Paha enne, sanoi sisar.
— Mitä hullutusta, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Sinä pääsit perille, vähät muusta. Et voi kuvitella, miten paljon toivoa panen sinuun.
— Oletko sinä jo kauan ollut tuttu Vronskin kanssa? kysyi sisar.
— Olen. Tiedätkö, me toivomme hänen naivan Kittyn.
— Niinkö? Anna sanoi hiljaa. — No niin, puhutaanpa nyt sinusta, lisäsi hän ravistaen päätään ikään kuin olisi tahtonut karkottaa ruumiistaan jotain vierasta ja häiritsevää. — Miten sinun asiasi ovat? Sain kirjeesi, ja tässä olen nyt.
— Niin, olet ainoa toivoni, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
— Kerro minulle kaikki.
Ja Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa.