— Päinvastoin! Meidän pitää puhua niistä keskenämme ja koettaa auttaa toinen toisiamme.
— Niin, epäilemättä, mutta on niin erilaisia vakaumuksia, ja toiseksi… sanoi Oblonski pehmeästi hymyillen.
— Pyhän totuuden asiassa ei voi olla eri vakaumuksia.
— Niin, ei tietysti, mutta… ja Stepan Arkadjevitsh vaikeni nolostuneena. Hän ymmärsi, että oli kysymys uskonnosta.
— Minä luulen, että hän nukahtaa pian, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tullessaan Lidian luo.
Stepan Arkadjevitsh katsahti sivulleen. Landau istui ikkunan ääressä nojaten pää painuksissa nojatuolin kaiteeseen ja selustaan. Huomatessaan toisten tarkkailevat katseet hän kohotti päänsä ja hymyili lapsellisen naiivia hymyä.
— Älkää olko näkevinänne, sanoi Lidia Ivanovna työntäen kevyesti tuolin Aleksei Aleksandrovitshille. — Minä olen huomannut… hän ehti aloittaa, kun huoneeseen tuli lakeija tuoden kirjeen. Lidia Ivanovna silmäili nopeasti kirjeen läpi ja pyytäen vierailtaan anteeksi kirjoitti ihmeteltävän nopeasti vastauksen, antoi sen lakeijalle ja palasi pöydän luo.
— Minä olen huomannut, hän jatkoi aloittamaansa keskustelua, — että moskovalaiset, varsinkin miehet, ovat hyvin välinpitämättömiä uskonnollisissa asioissa.
— Eihän toki, kreivitär. Minun käsittääkseni moskovalaisia pidetään kaikkein lujimpina uskossaan, vastasi Stepan Arkadjevitsh.
— Sikäli kuin tiedän, te kuulutte valitettavasti välinpitämättömiin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen lankonsa puoleen väsyneesti hymyillen.