— Kuinka voi olla välinpitämätön! sanoi Lidia Ivanovna.
— En ole oikeastaan välinpitämätönkään, vaan pikemminkin odottavalla kannalla, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen anteeksipyytävästi.
— En usko, että minulle vielä on koittanut niiden kysymysten aika.
Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat toisiinsa.
— Emmehän me voi koskaan tietää, onko meidän aikamme tullut vai eikö, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti. — Me emme saa ajatella, olemmeko valmiita vai emmekö; armo ei ole riippuvainen ihmisen aivoituksista. Se jää usein tulematta kilvoitteleville ja tulee valmistumattomille, kuten Saulille.
— Ei, ei ihan vielä, sanoi Lidia Ivanovna, joka oli sillaikaa seurannut ranskalaisen liikkeitä. Landau nousi ja tuli heidän luokseen.
— Sallitteko minun kuunnella? kysyi hän.
— Olkaa hyvä. Minä en tahtonut häiritä teitä, sanoi Lidia Ivanovna katsoen häneen hellästi, — istuutukaa tänne.
— Täytyy vain olla ummistamatta silmiään, jotta voisi tulla valosta osalliseksi, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Ah, jospa te tuntisitte sen onnen, jota me saamme nauttia tuntiessamme Hänen alituisen läsnäolonsa sielussamme, sanoi Lidia Ivanovna autuaasti hymyillen.