— Mutta ihminen voi väliin tuntea olevansa kykenemätön nousemaan siihen korkeuteen, sanoi Stepan Arkadjevitsh tuntien viekastelevansa tunnustaessaan uskonnollisen korkeuden ja tarkoin salatessaan vapaa-ajattelunsa henkilöltä, jonka pari sanaa Pomorskille saattoi hankkia hänelle toivotun paikan.
— Tarkoitatte kai, että synti estää häntä? sanoi Lidia Ivanovna. — Mutta se on väärä ajatus. Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, synti on lunastettu. Pardon, lisäsi hän nähdessään lakeijan taas tuovan kirjettä. Hän luki kirjelapun ja vastasi surullisesti: — Huomenna, suuriruhtinattaren luona, sanokaa niin… Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, jatkoi hän keskustelua.
— Niin, mutta usko ilman tekoja on kuollut, sanoi Stepan Arkadjevitsh muistaen katkismuksesta tuon lauseen ja puolustellen riippumattomuuttaan enää vain pelkällä hymyllä.
— Siinä on taas se lause Jaakobin epistolasta, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jonkinlainen nuhde äänessään, ja katsoi Lidia Ivanovnaan kuin tuo kysymys olisi jo monet kerrat ollut heidän käsiteltävänään. — Kuinka paljon pahaa tuon kohdan väärä tulkinta on aikaansaanut! Ei mikään vieroita ihmisiä oikeasta uskosta siinä määrin kuin tuo tulkinta. "Minulla ei ole tekoja, minä en voi uskoa", eihän sellaista ole missään sanottu. Mutta päinvastoin on.
— Tehdä työtä Jumalalle teoilla ja paastolla pelastaakseen sielunsa, sanoi kreivitär näyttäen ilkeän halveksuvalta, — se on meidän munkkiemme alkukantainen näkemys… Eihän niin ole missään sanottu. Kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, hän lisäsi katsoen Oblonskiin kasvoillaan sama rohkaiseva hymy, jolla hän hovissa rohkaisi nuoria, uusiin oloihin tottumattomia hovineitejä.
— Kristus on lunastanut meidät kärsimällä meidän tähtemme, toisti
Aleksei Aleksandrovitsh hyväksyvästi vilkaisten kreivittäreen.
— Vous comprenez l'anglais[89]? kysyi kreivitär Lidia Ivanovna ja saatuaan myöntävän vastauksen nousi ja meni pienen hyllykön luo. — Minä tahtoisin lukea teille Safe and Happy[90] tai Under the wing[91], hän sanoi katsahtaen kysyvästi Kareniniin. Ja löydettyään kirjan hän istuutui jälleen ja avasi sen. — Tämä ei ole pitkä. Tässä on kuvattu se tie, jota kulkien usko saavutetaan, ja se kaikkea maallista ylempi onni, joka tällöin täyttää sydämen. Uskova ihminen ei voi olla onneton, sillä hän ei ole yksin. Niin, tästähän saatte kuulla. Hän aikoi juuri ryhtyä lukemaan, kun lakeija taas tuli huoneeseen. — Onko se rouva Borozdina? Sanokaa, että huomenna kello kaksi. Niin, hän sanoi pannen sormensa kirjan lehdelle ja katsahti huoaten eteensä haaveellisin silmin. — Niin vaikuttaa oikea usko. Tehän tunnette Marie Saninan? Olette kai kuullut hänen onnettomuutensa. Hän menetti ainoan lapsensa. Hän oli epätoivoissaan. Entä kuinka sitten kävi? Hän löysi tämän lohdutuksen ja kiittää nyt Jumalaa lapsensa kuolemasta. Sellaisen onnen antaa usko!
— Niin, niin, se on hyvin… sanoi Stepan Arkadjevitsh hyvillään siitä, että ruvettiin lukemaan ja annettiin siten hänelle ajattelemisen aikaa. "Taitaa olla parasta, etten pyydä häneltä mitään tänään", ajatteli hän, "kun vain pääsisin täältä pois sotkematta asioita."
— Teitä se kenties ikävystyttää, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna kääntyen Landaun puoleen, — te kun ette ymmärrä englantia, mutta tämä luku on aivan lyhyt.
— Oo, kyllä minä ymmärrän, sanoi Landau yhä samalla tavoin hymyillen ja sulki silmänsä.