— Niin kuin tavallisesti, vastasi Vronski huomaten heti ensimmäisellä katseella, että Anna oli hyvällä tuulella. Hän oli jo tottunut noihin mielialan vaihteluihin ja oli siitä nyt erityisen hyvillään, sillä oli nyt itsekin mitä parhaassa mielentilassa.
— Mitä minä näen! Hyvä juttu! sanoi Vronski osoittaen eteisessä olevia arkkuja.
— Niin, kyllä nyt täytyy jo muuttaa. Minä kävin ajelemassa ja oli niin kaunista, että tuli ikävä maalle. Ei kai sinua mikään pidättele?
— En toki muuta toivokaan. Tulen heti, käyn vain vaihtamassa takin.
Pyydä tuomaan teetä.
Ja Vronski meni kamariinsa.
Oli jotain loukkaavaa siinä, että hän sanoi: "Hyvä juttu", niin kuin sanotaan lapselle, kun se on lakannut kiukuttelemasta, ja vielä loukkaavammalta Annasta tuntui vastakohtaisuus hänen syyllisyydentuntoisen ja Vronskin itsetietoisen äänensävyn välillä. Hänessä kuohahti hetkeksi taistelunhalu; mutta hän voitti itsensä, sai halunsa tukahdutetuksi ja oli Vronskin tullessa yhtä iloinen kuin äskenkin.
Kun Vronski oli tullut hänen luokseen, hän kertoi osaksi jo valmiiksi miettimillään sanoilla päivänsä vietosta ja maallemuuttosuunnitelmistaan.
— Tiedätkö, että minä olen kuin inspiraation vallassa, puhui hän. — Mitä me täällä rupeamme odottamaan eron saantia? Yhtä hyvähän on maallakin. En voi odottaa pitempään. En tahdo toivoa enkä kuulla puhuttavan koko avioerosta. Olen päättänyt, ettei sillä tule olemaan vaikutusta minun elämääni. Oletko sinäkin samaa mieltä?
— Olen, olen! sanoi Vronski katsahtaen levottoman Annan kiihottuneisiin kasvoihin.
— Mitä te teitte siellä? Keitä kaikkia oli? kysyi Anna oltuaan hetkisen vaiti.