Vronski sanoi vieraiden nimet. — Päivällinen oli mainio, ja venekulkue ja kaikki muu oli oikein viehättävä, mutta Moskovassahan kaikkeen pitää sotkea jotain naurettavaa. Joku nainen, Ruotsin kuningattaren uimaopettaja, esitteli taitojaan.
— Kuinka? Uiko hän? kysyi Anna kasvot synkistyen.
— Ui. Jossain punaisessa uimapuvussa, vanha, ruma nainen. No, koska me siis lähdemme?
— Mikä tyhmä päähänpisto! Uiko hän jotenkin erityisesti? sanoi Anna vastaamatta Vronskin kysymykseen.
— Siinä ei ollut kerrassaan mitään erikoista. Sitähän minä juuri sanon, kauhean tyhmää. Niin, koska sinä olet ajatellut että lähdemme?
Anna ravisti päätään ikään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.
— Milloin lähdemme? Mitä pikemmin, sen parempi. Huomenna emme ehdi.
Ylihuomenna.
— Niin… odotas. Ylihuomenna on sunnuntai, minun täytyy käydä äitini luona, sanoi Vronski ja hämmästyi, sillä tuskin hän oli ehtinyt sanoa äitinsä nimen, kun hän jo tunsi Annan katsovan häntä tiiviisti ja epäluuloisesti. Vronskin hämmennys antoi varmuutta Annan epäluuloille. Hän sävähti punaiseksi ja vetäytyi kauemmaksi Vronskista. Ruotsin kuningattaren uimaopettajattaren sijasta hänen mieleensä tuli nyt ruhtinatar Sorokina, joka asui maalla lähellä Moskovaa kreivitär Vronskin kanssa.
— Siellä sinä voit käydä huomenna, sanoi Anna.
— Enpäs voi. Minun pitää saada sieltä valtakirja ja rahaa ja niitä ei saa vielä huomenna, vastasi Vronski.