— Jos niin on, niin emme lähde ollenkaan.
— No mutta miksi?
— Minä en lähde myöhemmin. Maanantaina tai ei koskaan!
— Miksi juuri niin? kysyi Vronski kuin ihmeissään. — Eihän siinä ole mitään järkeä.
— Sinun mielestäsi siinä ei ole järkeä, sillä sinä et välitä minusta vähääkään. Sinä et tahdo ymmärtää minun elämääni. Ainoa, mikä on vähänkin pitänyt täällä mieltäni virkeänä, on Hanna. Sinä pidät sitä teeskentelynä. Sinähän sanoit eilen, etten minä pidä tyttärestäni, vaan teeskentelen pitäväni kasvatistani ja että se on luonnotonta. Minä tahtoisin tietää, millainen elämä täällä voisi olla minulle luonnollista.
Hetkeksi hän tointui ja kauhistui, kun huomasi pettäneensä äskeiset aikeensa. Mutta vaikka hän tiesikin kulkevansa tuhoaan kohti, hän ei voinut hillitä itseään, olla näyttämättä, kuinka väärässä Vronski oli, eikä alistua hänen tahtonsa alle.
— Minä en ole koskaan sanonut niin. Minä sanoin, etten pidä tuosta oudosta kiintymyksestäsi.
— Miksi sinä et puhu totta, vaikka kerskailet suoruudellasi?
— Minä en kerskaile koskaan enkä myöskään valehtele koskaan, Sanoi Vronski pidätellen vihaa, joka kohosi hänen sielussaan. — On hyvin ikävää, jollet sinä kunnioita…
— Kunnioitus on keksitty sen tyhjän paikan peitoksi, missä rakkauden pitäisi olla. Ja jollet sinä enää rakasta minua, niin on parempi ja rehellisempi sanoa se suoraan.