— Ei, tämä käy jo sietämättömäksi! huudahti Vronski nousten tuoliltaan. Hän pysähtyi Annan eteen ja lausui hitaasti: — Minkä tähden sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni? Hän näytti siltä kuin olisi voinut sanoa vielä paljon muutakin, mutta olisi hillinnyt itsensä. — Sillä on rajansa.
— Mitä te sillä tarkoitatte? huudahti Anna katsoen kauhuissaan sitä selvää vihan ilmettä, mikä näkyi Vronskin kasvoista ja varsinkin hänen julmista, uhkaavista silmistään.
— Minä tarkoitan… Vronski aloitti, mutta pysähtyi. — Minun täytyy kysyä: mitä te minusta tahdotte?
— Mitä minä voin tahtoa? Minä voin tahtoa vain sitä, ettette jättäisi minua, eikö niin? sanoi Anna ymmärtäen kaiken, minkä Vronski oli jättänyt sanomatta loppuun. — Mutta sitä minä en tahdo, se on toisarvoista. Minä tahdon rakkautta, mutta sitä ei ole. Se on kaikki lopussa.
Hän lähti ovea kohti.
— Älähän mene! sanoi Vronski hellittämättä kulmiensa synkkää poimua, mutta pidätellen häntä kädestä. — Mistä on kyse? Minä sanoin, että matkaa on lykättävä päivää myöhemmäksi, ja sinä sanoit siihen, että minä valehtelen ja olen epärehellinen ihminen.
— Niin, ja minä toistan vielä, että mies, joka soimaa minua siitä, että on uhrannut kaikkensa minulle, hän sanoi muistellen aikaisemmassa riidassa lausuttuja sanoja, — on pahempi kuin epärehellinen mies. Hän on sydämetön mies.
— Ei, kärsimykselläkin on rajansa! Vronski huudahti ja päästi nopeasti hänen kätensä irti.
"Hän vihaa minua, se on selvä", ajatteli Anna ja lähti vaiti, epävarmoin askelin pois huoneesta. "Hän rakastaa toista, se on vieläkin selvempi", hän vakuutti itselleen tultuaan huoneeseensa. "Minä etsin rakkautta, mutta sitä ei ole. Siis kaikki on lopussa", toisti hän äsken lausumansa sanat, "ja täytyy lopettaa."
"Mutta miten?" kysyi hän itseltään ja istuutui nojatuoliin peilin luo.