— Te, mutta en minä, sanoi Anna kääntyen häneen päin.
— Anna, näinhän ei voi elää…
— Te, mutta en minä, toisti Anna.
— Tämä käy jo sietämättömäksi!
— Te… te saatte vielä katua, sanoi Anna ja poistui.
Annan epätoivoisen ilmeen pelästyttämänä Vronski hypähti pystyyn ja aikoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta malttoi mielensä ja istuutui jälleen puristaen hampaansa yhteen ja rypistäen kulmiaan. Tuo hänen mielestään sopimaton uhkailu hermostutti häntä. "Minä olen koettanut kaikkea", ajatteli hän, "tästedes on parasta olla kiinnittämättä huomiota asiaan." Hän valmistautui lähtemään kaupungille ja uudelleen äitinsä luo, jonka allekirjoitus hänen täytyi saada valtakirjaansa.
Anna kuuli hänen askeltensa äänen työhuoneesta ja ruokasalista. Vierassalissa Vronski pysähtyi. Mutta hän ei poikennut Annan luo, käski vain jättää oriin Voitoville. Sitten Anna kuuli kuinka rattaat tulivat pääovelle, ovi avautui ja Vronski poistui. Mutta nyt Vronski tuli uudelleen ovelle, ja joku juoksi ylös. Se oli kamaripalvelija, joka kiiruhti hakemaan Vronskin hansikkaita. Anna meni ikkunan luo ja näki, kuinka Vronski otti hansikkaat ylös katsomatta. Sitten hän kosketti kädellään kuskin selkää ja sanoi tälle jotain. Ikkunoihin vilkaisematta Vronski istuutui vaunuihin tavalliseen asentoonsa, nostaen jalan toisen polven päälle. Vaunujen kääntyessä nurkan taakse hän veti hansikasta käteensä.
XXVII
"Lähti! Loppu tuli!" sanoi Anna itsekseen seisten ikkunan luona, ja kuin vastakaikuna näihin sanoihin sammuneen kynttilän ja kamalan unen yhteisvaikutelman kylmä kauhu täytti hänen sydämensä.
— Ei, se on mahdotonta! hän huudahti ja huoneeseensa kiiruhdettuaan soitti lujasti kelloa. Hänestä tuntui nyt niin kauhealta olla yksin, ettei hän voinut odottaa palvelijan tuloa, vaan meni itse vastaan.