— Tiedustelkaa, minne kreivi meni, hän sanoi. Palvelija vastasi, että kreivi oli lähtenyt hevostalleille.
— Kreivi käski sanomaan, että jos tahdotte mennä ajelemaan, vaunut tulevat heti takaisin.
— Hyvä. Odottakaa hetki. Minä kirjoitan heti kirjelapun. Lähettäkää
Mihailo viemään sitä tallille. Nopeasti.
Anna istuutui kirjoittamaan.
/# "Olen syypää. Tule kotiin, täytyy selvittää asiat. Tule Jumalan tähden, minua niin pelottaa." #/
Hän sulki kirjeen ja antoi sen palvelijalle.
Häntä pelotti jäädä yksin, joten hän lähti palvelijan jäljessä huoneesta ja meni lastenkamariin.
"Ei se ole hän, ei läheskään hän! Missä ovat hänen siniset silmänsä ja herttainen, ujo hymynsä?" oli Annan ensimmäinen ajatus, kun hän näki pullean, punaposkisen, mustakiharaisen tyttärensä eikä Serjozhaa, jonka hän sekaannuksissaan oli luullut tapaavansa lastenkamarissa. Tyttö istui pöydän ääressä ja koputteli kovaäänisesti ja itsepintaisesti pöydän pintaa vesikarahvin tulpalla. Hänen mustat nappisilmänsä tuijottivat äitiä. Vastattuaan englantilaiselle hoitajattarelle olevansa täysin terve ja lähtevänsä huomenna maalle Anna istuutui tyttärensä viereen ja alkoi pyöritellä karahvin tulppaa sen edessä. Mutta lapsen äänekäs, heleä nauru ja kulmakarvojen värähdys toivat niin elävästi hänen mieleensä Vronskin, että hän kiiruhti pois huoneesta itku kurkussa. "Onko tosiaan kaikki lopussa? Ei, se on mahdotonta", ajatteli Anna. "Hän tulee takaisin. Mutta kuinka hän voi selittää minulle tuon hymynsä ja sen, miksi hän niin vilkastui puhellessaan tuon naisen kanssa? Mutta vaikkei hän saisikaan sitä selitetyksi, minun täytyy koettaa uskoa. Jollen usko, niin jäljellä on vain… mutta sitä minä en tahdo."
Anna katsahti kelloon. Kaksitoista minuuttia oli kulunut. "Nyt hän on saanut kirjelapun ja on tulossa takaisin. Vain kymmenen minuuttia enää… Mutta entä jollei hän tulekaan! Ei, tuleehan hän. Hän ei saa nähdä, että olen itkenyt. Menen pesemään kasvoni. Niin, olenko minä jo kammannut hiukseni vai enkö?" hän kysyi itseltään eikä voinut muistaa. Hän koetti kädellään päätänsä. "Kai minä olen kammannut, mutta en mitenkään muista milloin sen tein." Hän ei vielä uskonut kättään, vaan meni suuren peilin luo nähdäkseen, oliko tukka todellakin kammattu vai eikö. Tukka oli kammattu, mutta hän ei voinut muistaa koska oli sen tehnyt. "Kuka tuo on?" ajatteli hän katsoen kuumeisia kasvojaan ja oudosti välähteleviä silmiä, jotka tuijottivat peilistä häntä vastaan. "Niin, minähän se olenkin", ymmärsi hän yhtäkkiä, ja katsellessaan koko kuvaansa hän tunsi äkkiä hänen suudelmansa kaulallaan ja hänen hartiansa värähtivät. Sitten hän kohotti kätensä huulilleen ja suuteli sitä.
"Mitä tämä on? Minä olen tullut hulluksi", ja hän meni makuukamariin, missä Annushka järjesteli huonetta.