Anna astui portaita ylös miettien sanoja, joilla kertoisi kaiken
Dollylle, ja tahallaan ärsyttäen niillä sydäntään.
— Onko ketään vieraita? kysyi hän eteisessä.
— Katerina Aleksandrovna Levina, vastasi lakeija.
"Kitty! Se samainen Kitty, johon Vronski on ollut rakastunut", ajatteli Anna, "ja jota hän kai vieläkin rakkaudella muistelee. Harmittelee, ettei ottanut häntä. Mutta minua hän vihaa ja harmittelee, että liitti elämänsä minun elämääni."
Annan tullessa sisarukset olivat paraikaa neuvottelemassa lapsen imetyksestä. Dolly lähti yksin ottamaan vastaan vierasta, joka tuli häiritsemään heidän keskusteluaan.
— Etkö sinä siis ole lähtenyt vielä? Aioin tänä iltana tulla sinun luoksesi, sanoi Dolly, — kertomaan Stivan kirjeestä, jonka vastikään sain.
— Me saimme myös sähkösanoman, vastasi Anna katsellen ympärilleen nähdäkseen Kittyn.
— Hän kirjoittaa, ettei voi käsittää mitä Aleksei Aleksandrovitsh oikeastaan tahtoo, mutta ettei hän lähde ilman vastausta.
— Minä luulin, että täällä oli joku. Saanko lukea kirjeen?
— Niin, onhan täällä Kitty, sanoi Dolly hämillään, — hän jäi lastenkamariin. Hän on ollut hyvin sairaana.