— Minä kuulin. Saanko lukea kirjeen?
— Minä tuon sen heti. Ei siinä sanota, ettei eroa saa. Stiva sanoo päinvastoin, että on toiveita, sanoi Dolly pysähtyen ovelle.
— Minä en tahdokaan, sanoi Anna.
"Kitty pitää alentavana tulla tapaamaan minua", ajatteli Anna jäätyään yksin. "Kenties hänellä on oikeus tehdä niin. Mutta hänen, joka itse on ollut rakastunut Vronskiin, hänen ei pitäisi näyttää sitä minulle, vaikka niin olisikin. Minä tiedän, ettei yksikään kunnollinen nainen voi ottaa minua vastaan tässä asemassani. Minä tiedän, että ensimmäisestä hetkestä asti uhrasin hänelle kaikkeni. Ja tämä on palkkani! Voi kuinka minä vihaan häntä! Ja miksi minun piti tulla tänne. On vain vielä raskaampi ja pahempi olla." Hän kuuli sisarusten äänen toisesta huoneesta. "Mitä minä sanon Dollylle? Rupeanko Kittyn lohduksi kertomaan, kuinka onneton olen, ja alistunko hänen suojeltavakseen? En ikinä. Eikä Dollykään siitä mitään ymmärtäisi. Ja mitä minä hänelle sanoisin. Olisi vain hauska saada nähdä Kittyä ja näyttää hänelle, kuinka minä halveksin kaikkia ja kaikkea ja kuinka kaikki on minulle nyt yhdentekevää."
Dolly tuli kirje kädessään. Anna luki sen ja antoi Dollylle.
— Minä tiesin kaiken, hän sanoi. — Eikä se liikuta minua vähääkään.
— Miten niin? Minä kyllä toivon parasta, sanoi Dolly katsoen uteliaana Annaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annaa noin kummallisen hermostuneessa tilassa. — Koska sinä lähdet? kysyi hän.
Anna siristi silmiään ja katsoi vastaamatta eteensä.
— Miksi Kitty piiloutuu minulta? hän sanoi katsoen oveen ja punastuen.
— Mitä hullutuksia! Hän imettää itse lastaan, ja kun se ei tahtonut oikein luonnistua, minä neuvoin häntä… Hän on hyvillään, että saa nähdä sinua. Hän tulee heti, puheli nolostunut Dolly, joka ei ollut tottunut valehtelemaan. — Kas siinä hän tulee.