"Ne katsoivat minuun kuin johonkin hirveään, käsittämättömään ja eriskummalliseen. Mitähän tuo mies noin innokkaasti kertoo toiselle?" ajatteli hän katsellen kahta ohikulkijaa. "Ikään kuin voisi sanoa toiselle mitä tuntee! Minä aioin kertoa Dollylle, mutta oli hyvä, etten kertonut. Kuinka hän olisi iloinnut onnettomuudestani! Hän olisi kyllä salannut sen; mutta sielun pohjalla olisi ollut ilo siitä, että minä olen saanut rangaistuksen niistä nautinnoistani, joita hän on aina kadehtinut. Entä Kitty sitten: hän olisi ollut vielä enemmän iloissaan. Minä näin hänen lävitseen. Hän tietää, että minä olin hänen miehelleen tavallista ystävällisempi. Ja hän on mustasukkainen ja vihaa minua. Vieläpä halveksiikin. Minä olen hänen silmissään siveetön nainen. Jos olisin ollut siveetön nainen, olisin kyllä voinut saada hänen miehensä rakastumaan itseeni… jos olisin tahtonut. Ja tahdoinkin. Onpas tuo tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsoen vastaan ajavaa lihavaa, punakkaa herraa, joka luuli häntä tuttavakseen ja kohotti kiiltävää hattuaan kaljusta, kiiltävästä päästään, mutta huomasikin samassa erehtyneensä. "Hän luuli tuntevansa minut. Mutta hän tunsi minua yhtä vähän kuin kukaan koko maailmassa tuntee minua. En tunne itsekään. Minä tunnen omat mielihaluni, mes appétits, kuten ranskalaiset sanovat. Nuo haluavat tuota likaista jäätelöä. Sen he tuntevat varmasti ", ajatteli hän katsoen kahta poikaa ja heidän vieressään seisovaa jäätelökauppiasta, joka laski läkkipeltiastian alas päälaeltaan ja hankasi pyyheliinansa reunalla hikisiä kasvojaan. "Kaikkien mieli tekee makeaa. Kun ei ole makeisia, ottavat likaista jäätelöä. Niin Kittykin: kun ei saanut Vronskia, otti Levinin. Ja hän kadehtii minua. Ja vihaa minua. Kaikki me vihaamme toinen toistamme. Minä Kittyä, Kitty minua. Se on tosiasia. Tjutkin coiffeur[99]… je me fais coiffer par Tjutkin… Minä sanon tämän hänelle, kun hän tulee kotiin", ajatteli hän hymyillen. Mutta samassa hän muisti, ettei hänellä enää ollut ketään, jolle olisi voinut sanoa mitään huvittavaa. "Eikä mitään hupaisaa eikä hauskaa ole olemassakaan. Kaikki on iljettävää. Soitetaan iltakirkkoon, ja tuo kauppias tekee ristinmerkkejä niin huolellisesti kuin pelkäisi pudottavansa jotain. Mitä varten nuo kirkot, kellojen soitto ja koko tuo valhe? Vain siksi ettei näkyisi, että me vihaamme toinen toistamme kuten nuo ajurit, jotka niin kiukkuisesti ärhentelevät toisilleen. Jashvin sanoi, että tahtovat riistää paidankin hänen yltään samoin kuin hänkin toisten yltä. Se on totta se!"
Nämä ajatukset olivat vallanneet hänet niin, ettei hän muistanut ajatellakaan omaa asemaansa, kun vaunut äkkiä pysähtyivät kotioven eteen. Vasta nähdessään ovenvartijan tulevan vastaan hän muisti, että oli lähettänyt kirjeen ja sähkösanoman.
— Onko tullut vastausta? hän kysyi.
— Katson heti, ovenvartija vastasi. Hän katsahti pöydälleen, otti sieltä ohuen neliskulmaisen sähkösanoman ja antoi sen Annalle. "En voi tulla ennen kello kymmentä. Vronski", luki hän.
— Eikö lähetti ole vielä tullut?
— Ei suinkaan, vastasi ovenvartija.
"Voi, jos niin on asianlaita, niin mitä tiedän mitä teen", sanoi Anna itsekseen ja kiiruhti ylös tuntien epämääräisen vihan ja kostonhalun kuohuvan sydämessään. "Minä lähden itse hänen luokseen. Minä sanon hänelle kaiken ennen kuin lähden iäksi hänen luotaan. En ole koskaan vihannut ketään niin kuin sitä ihmistä!" ajatteli Anna. Hän värähti inhosta, kun näki Vronskin hatun naulapuussa. Hän ei ajatellut sitä, että saapunut sähkösanoma oli vastaus hänen omaan sähkösanomaansa ja ettei Vronski ollut vielä saanut hänen kirjettään. Hän näki vain mielessään, kuinka Vronski tyynenä jutteli äitinsä ja neiti Sorokinan kanssa iloiten hänen kärsimyksestään. "Täytyy lähteä niin pian kuin suinkin", hän sanoi itselleen tietämättä vielä minne lähtisi. Hän tahtoi mitä pikimmin paeta niitä tunteita, joita hän tunsi tässä kauheassa talossa. Tämän talon palvelusväki, seinät ja esineet herättivät hänessä vain inhoa ja vihaa ja ahdistivat häntä kiusallisena taakkana.
"Niin, täytyy lähteä asemalle, ja jollei häntä näy, pitää matkustaa sinne ja yllättää hänet." Anna katsoi sanomalehdestä junien kulkua. Iltajuna lähtisi kello 8.02. "Siihen minä ehdin." Hän käski valjastaa toiset hevoset ja ryhtyi sullomaan matkalaukkuunsa kaikkein tarpeellisimpia tavaroita. Hän tiesi, ettei enää palaisi tähän taloon. Kaikenlaisia suunnitelmia tulvi mieleen, ja yksi niistä oli hämärä päätös matkustaa asemalla tai kreivittären huvilalla tapahtuvan kohtaamisen jälkeen Nizegorodskin rautatietä ensimmäiseen kaupunkiin ja jäädä sinne.
Päivällinen odotti ruokasalin pöydällä; Anna meni pöydän luo, nuuhkaisi leipää ja juustoa, mutta huomasi heti, että kaiken ruoan haju oli hänelle vastenmielinen, ja käski ajaa vaunut oven eteen. Hänen tullessaan ulos rakennuksen varjo ulottui jo yli koko kadun, ja oli selkeä ja lämmin ilta. Sekä Annushka, joka kantoi hänen tavaroitaan, Pjotr, joka asetteli niitä vaunuihin, että tyytymättömältä näyttävä kuskikin tuntuivat hänestä vastenmielisiltä ja hermostuttivat häntä sanoillaan ja liikkeillään.
— Sinua ei tarvita siellä, Pjotr.