Anna oli aivan unohtanut minne matkusti ja hänen täytyi pinnistellä ankarasti ennen kuin hän ymmärsi, mistä oli kysymys.
— Niin, hän sanoi antaen Pjotrille rahakukkaronsa ja nousi rattailta pieni punainen laukku kädessä.
Astuessaan joukon läpi ensimmäisen luokan odotussaliin hän muisti vähitellen asemansa kaikki yksityiskohdat ja ne päätökset, joiden välillä hän oli horjunut. Vanhoja kirveleviä kohtia viiltelevät toivo ja epätoivo alkoivat vuoroin raastaa hänen nääntyneen, hirvittävästi värisevän sydämensä haavoja. Hän istui tähdenmuotoisella sohvalla odottamassa junaa, katseli inhoten ohikulkijoita, jotka kaikki olivat hänestä vastenmielisiä, ja ajatteli milloin saapumistaan asemalle ja kirjelappua, jonka hän sieltä lähettäisi Vronskille, milloin taas sitä, miten hän Vronskin paraikaa valittaessa äidilleen asemansa vaikeutta (toisen kärsimyksiä ymmärtämättä) astuisi huoneeseen ja mitä sanoisi hänelle. Väliin hän taas ajatteli sitä, kuinka elämä voisi vielä olla onnellista ja kuinka kipeästi hän rakasti ja vihasi Vronskia ja kuinka hirveästi hänen sydämensä tykytti.
XXXI
Asemakello soi. Joukko rumia, röyhkeän näköisiä nuoria miehiä kiirehti odotussalin poikki aikaansaamaansa vaikutelmaa seuraillen. Heidän jäljestään tuli Pjotr livreessään ja puolisaappaissaan, kasvot eläimellisen tylsinä, Annan luo ja lähti saattamaan häntä vaunuun. Hälisevät miehet vaikenivat, kun Anna kulki heidän ohitseen asemasiltaa pitkin, ja eräs heistä kuiskasi jotain toiselle, tietenkin jotain iljettävää. Anna nousi vaunuun ja istuutui vapaana olevalle joustavalle sohvalle, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt liasta harmaantunut. Matkalaukku kimmahti sohvan vieterialustalla ja jäi sitten paikoilleen. Pjotr nosti typerästi hymyillen kaluunakoristeista hattuaan Annalle hyvästiksi, ja julkeannäköinen junailija sysäsi kiinni vaunun oven. Inhottavan mauttomasti pyntätty nainen (Anna riisui ajatuksissaan hänet alasti ja kauhistui hänen muodottomuuttaan) ja luonnottomasti naurava tyttö kiiruhtivat ikkunan ohitse asemasiltaa pitkin.
— Katerina Andrejevnan luona yhä vain, ma tante! sanoi tyttö.
"Tyttökin jo turmeltunut ja keimailee", ajatteli Anna. Ollakseen näkemättä ketään hän nousi nopeasti paikaltaan ja istuutui tyhjän vaunun toisella puolen olevan ikkunan luo. Likainen, inhottavan näköinen ukko, jonka pörröinen tukka törrötti esiin lakin alta, kulki ikkunan ohi kyyristyen vaunun pyöriä kohti. "Tuossa kamalan näköisessä ukossa on jotain tuttua", ajatteli Anna. Yhtäkkiä hän muisti unensa ja lähti kauhusta vavisten ovea kohti. Samassa junailija avasi oven vaunuun tulevalle pariskunnalle.
— Haluatteko ulos?
Anna ei vastannut. Junailija ja vaunuun tulijat eivät nähneet hänen harson verhoamien kasvojen kauhistunutta ilmettä. Hän palasi entiseen nurkkaansa ja istuutui. Pariskunta asettui häntä vastapäätä ja tarkasteli salaa hänen pukuaan. Sekä herra että rouva näyttivät Annasta iljettäviltä. Herra pyysi Annalta lupaa saada tupakoida — nähtävästi vain siksi, että pääsisi puheisiin hänen kanssaan. Saatuaan luvan hän alkoi puhua rouvalleen ranskaksi kaikenlaista, mikä oli hänelle vielä yhdentekevämpää kuin tupakka. He teeskentelivät ja puhuivat tyhmyyksiä vain että Anna kuulisi. Anna näki selvästi, että he olivat kyllästyneet toisiinsa ja vihasivat toisiaan. Oli mahdotonta olla vihaamatta tuollaisia surkeita irvikuvia.
Kajahti toinen soitto, matkatavararattaat kulkivat jyristen ikkunan ohi, kuului huutoja ja naurua. Annasta oli päivänselvää, ettei kellään ollut mitään syytä iloon, ja siksi tuo nauru kiusasi häntä niin, että hän olisi tahtonut tukkia korvansa päästäkseen kuulemasta sitä. Vihdoin kuului kolmas soitto, jota seurasi kimeä vihellys ja veturin vinkuva puhkunta; ketjut nytkähtivät ja herra teki ristinmerkin. "Olisipa hauska kysyä, mitä hän tuolla tarkoitti", Anna ajatteli luoden häneen vihaisen silmäyksen. Sitten hän katseli ikkunasta asemasillalla seisovaa, taaksepäin vierivää saattajajoukkoa. Vaunu vieri kiskojen liitoskohtien tahtiin nytkähdellen asemasillan ohi, tiiliseinän, merkkitaulun ja toisten vaunujen ohi; yhä tasaisemmin ja sulavammin pyörät kajahtelivat kiskoilla; kirkas ilta-aurinko valaisi ikkunan, ja tuuli alkoi leyhytellä ikkunaverhoa. Anna unohti vaunussa olevat matkatoverinsa ja hengitti ikkunasta tulevaa raikasta ilmaa. Vaunun kevyesti täristessä hän alkoi jälleen miettiä: "Niin, mihin minä jäinkään? Siihen, että ei voi kuvitella mitään asemaa, jossa elämä ei olisi kidutusta, ja että me olemme kaikki luodut vain tuskaa ja kidutusta varten ja kaikki tiedämme sen ja koetamme vain keksiä keinoja, miten parhaiten voisimme pettää itseämme. Mutta mitä on tehtävä silloin, kun näkee totuuden?"