— Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa, sanoi vastapäätä istuva rouva ilmeisen tyytyväisenä sanomaansa ajatukseen ja väännellen kieltään.
Nämä sanat ikään kuin vastasivat Annan ajatukseen.
"Vapauttaa itsensä siitä, mikä vaivaa", toisti Anna. Ja vilkaistessaan punaposkiseen mieheen ja hänen laihaan vaimoonsa Anna ymmärsi, että kivulloinen vaimo piti itseään naisena, jota kukaan ei ymmärtänyt, ja että mies petti häntä ja ylläpiti hänessä sitä käsitystä. Anna luuli näkevänsä koko heidän elämänkulkunsa, heidän sielunsa salatuimmatkin sopukat valaistuina pohjaa myöten. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista, ja hän jatkoi mietteitään.
"Niin, minua vaivaa ja ahdistaa niin kovasti ja sitä vartenhan järki on annettu, että voisi vapautua; täytyy siis tehdä niin. On parasta sammuttaa kynttilä, kun ei enää ole mitään katseltavaa, kun kaikki näyttää iljettävältä. Mutta miten? Miksi tuo junailija juoksi riukua pitkin? Miksi nuo nuoret miehet tuolla toisessa osastossa huutavat niin kovaa, mille ne nauravat? Kaikki on teeskentelyä, valhetta ja petosta, kaikki on pahaa!…"
Kun juna oli pysähtynyt asemalle, Anna meni toisten matkustajien joukossa ovesta ulos. Väistellen muita kuin pitaalisia hän pysähtyi asemasillalle muistelemaan, miksi hän oli tullut tänne ja mitä aikonut tehdä. Kaikkea, mikä ennen oli näyttänyt niin mahdolliselta, oli kovin vaikea ajatella tässä hälisevässä laumassa, näiden inhottavannäköisten ihmisten keskellä, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Milloin tuli kantajia tarjoamaan hänelle palveluksiaan, milloin taas nuoret herrat, jotka kävelivät asemasillalla kengänkorkojaan kopisuttaen ja äänekkäästi jutellen, vilkuilivat häneen, milloin hätäiset vastaantulijat olivat törmätä yhteen mennessään väärältä puolen ohi. Muistaessaan aikoneensa matkustaa kauemmaksi, jollei vastausta ollut tullut, hän pysäytti erään kantajan ja kysyi, eikä asemalla ollut näkynyt kreivi Vronskin kuskia, joka oli lähetetty kirjettä viemään.
— Kreivi Vronskin? Sieltä oli vastikään tässä vaunut vastassa ruhtinatar Sorokinaa ja hänen tytärtään. Millainen mies se kuski on?
Kun Anna puhui kantajan kanssa, Mihailo-kuski tuli hänen luokseen punakkana ja iloisena, kellonperät välkkyen sinisen keikarintakin rinnuksessa, ja antoi hänelle kirjelapun silminnähtävästi ylpeänä siitä, että oli niin hyvin toimittanut hänelle uskotun tehtävän. Anna avasi kirjeen, ja hänen sydämensä sykertyi jo ennen kuin hän oli sitä lukenutkaan.
"Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt saada kirjelappuasi kaupungissa. Tulen kotiin kymmenen aikaan", Anna luki huolimattomalla käsialalla kirjoitetut sanat.
"Vai niin! Sitä minä odotinkin!" ajatteli Anna katkerasti hymähtäen.
— Hyvä, saat mennä kotiin, hän sanoi hiljaa kääntyen Mihailoon päin. Hän puhui hiljaa, sillä sydämen nopea tykytys esti häntä hengittämästä. "Ei, minä en anna sinun kiusata itseäni", ajatteli hän eikä tarkoittanut tällä uhkauksellaan Vronskia tai itseään, vaan sitä, joka pakotti hänet kärsimään. Hän lähti astelemaan siltaa pitkin aseman ohi.