Tämän arvostelun jälkeen teoksesta ei kuulunut enää hiiskahdustakaan, ja Sergei Ivanovitsh näki, että hänen kuusivuotinen työnsä, hartaan vaivannäön ja rakkauden tulos, oli vaipunut unholaan jälkeä jättämättä.
Sergei Ivanovitsh oli viisas, sivistynyt, terve ja toimelias mies eikä tiennyt, mihin käyttäisi toimintatarmonsa. Keskustelut vierassaleissa, konferensseissa, kokouksissa, komiteoissa ja muualla, missä saattoi puhua, veivät osan hänen ajastaan; mutta vanhana kaupunkilaisena hän varoi kokonaan antautumasta keskustelunhalunsa valtaan (mitä hänen kokematon veljensä ei Moskovassa käydessään ymmärtänyt tehdä), joten hänelle jäi vielä paljon joutoaikaa ja henkisiä voimia muuhun työhön.
Hänen onnekseen virisi hiljaisena kytenyt slaavilaiskysymys tänä hänelle raskaana ja ikävänä aikana täyteen liekkiin vallaten koko yleisön ja sysäten syrjään muut muodissa olleet kysymykset: kysymyksen vierasuskoisista, amerikkalaisista ystävistä, Samaran läänin nälänhädästä, suuresta näyttelystä ja spiritismistä, ja Sergei Ivanovitsh joka oli ennenkin ollut eräs tämän kysymyksen esiinnostajista, antautui nyt kokonaan sen valtaan.
Niissä piireissä, joihin Sergei Ivanovitsh kuului, ei tähän aikaan puhuttu eikä kirjoitettu mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kaikki se, mitä joutilas väki tavallisesti tekee aikansa tappamiseksi, tehtiin nyt serbialaisten hyväksi. Tanssiaiset, konsertit, päivälliset, tulitikkulaatikot, naisten puvut, oluet ja ravintolat — kaikki oli todisteena yleisön myötätunnosta slaaveja kohtaan.
Tämän asian johdosta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon sellaista, mitä Sergei Ivanovitsh ei yksityiskohdissaan voinut hyväksyä. Hän näki, että slaavilaiskysymys oli niitä muotiviehtymyksiä, jotka vähän väliä vaihtuen tyydyttivät säätyläisten puuhailuntarvetta; hän näki senkin, että monet ajoivat tätä asiaa itsekkäissä ja turhamaisissa tarkoituksissa. Hän myönsi, että sanomalehtiin painettiin paljon joutavaa ja liioiteltua vain jotta niiden ääni kuuluisi yli muiden ja voittaisi siten yleisön huomion. Hän ei myöskään voinut olla huomaamatta, että yleisön innostuksen aallon harjalla keikkuivat ja pitivät eniten ääntä menestykseensä tyytymättömät henkilöt: ylipäälliköt vailla armeijaa, ministerit vailla ministeriötä, sanomalehtimiehet vailla lehteä ja puoluejohtajat vailla johdettavia. Hän näki slaavilaisasiassa yhtä ja toista kevytmielistä ja naurettavaa, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että sen ytimenä oli todellinen, yhä kasvava innostus, joka yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat ja jota ei voinut olla kannattamatta. Samanuskoisten slaaviveljien ahdistus oli herättänyt yleistä myötätuntoa kärsiviä ja vihaa sortajia kohtaan. Suuren asian puolesta taistelevien serbialaisten ja montenegrolaisten sankaruus oli synnyttänyt koko kansassa halun auttaa heimoveljiä ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla.
Erityisen ilahduttava seikka oli Sergei Ivanovitshin mielestä yleisen mielipiteen ilmaus. Yleisö oli lausunut selvästi julki oman kantansa. Kansan sielu oli saanut ilmauksensa, kuten Sergei Ivanovitshilla oli tapana sanoa. Ja mitä enemmän hän työskenteli tämän asian hyväksi, sitä selvemmäksi hänelle kävi sen valtava, käänteentekevä historiallinen merkitys.
Hän omisti kaikki voimansa tuon suuren asian palvelukseen eikä muistanutkaan enää ajatella kirjaansa.
Se vei kaiken hänen aikansa niin tarkkaan, ettei hän ehtinyt vastata kaikkiin hänelle tuleviin kirjeisiin ja pyyntöihin.
Tehtyään työtä koko kevään ja alkukesän hän sai vasta heinäkuussa sen verran vapaata aikaa, että saattoi lähteä veljensä luo maalle.
Hän tahtoi levätä parin viikon ajan ja nauttia katsellessaan kansan kaikkein pyhimmässä, maan sydämessä, tuota kansan hengen nousua, josta hän oli kaikkien pääkaupunkilaisten tavoin täysin vakuuttunut. Katavasov, joka oli jo kauan sitten luvannut tulla maalle Leviniä tervehtimään, lähti hänen mukaansa.