II
Sergei Ivanovitsh ja Katavasov olivat tuskin ehtineet ajaa Kurskin asemalle[101], jossa tänään oli erityisen vilkas liikenne, nousta vaunuista ja etsiä silmiinsä matkatavaroiden kanssa perässä ajaneen lakeijansa, kun vapaaehtoisia ajoi neljällä ajurilla aseman eteen. Joukko hienostonaisia otti heidät vastaan kukkakimpuin ja seurasi heitä sisälle asemarakennukseen suuren kansanjoukon saattamana.
Odotussalin ovella yksi vastaanottajanaisista kääntyi Sergei
Ivanovitshin puoleen.
— Oletteko tekin saattamassa? hän kysyi ranskaksi.
— Ei, ruhtinatar, olen itse lähdössä. Menen vähän lepäämään veljeni luo. Oletteko te aina saattamassa, kun vapaaehtoisia lähtee? sanoi Sergei Ivanovitsh tuskin huomattavasti hymyillen.
— Eihän sitä muuta voi! vastasi ruhtinatar. — Eikö meiltä olekin lähetetty jo kahdeksansataa? Malvinski ei uskonut.
— Yhdeksättä sataa. Jos ottaa lukuun nekin, jotka ovat lähteneet toista tietä, heitä on jo yli tuhat, sanoi Sergei Ivanovitsh.
— No sitähän minä juuri sanoin! innostui ruhtinatar. — Ja eikö olekin uhrattu jo lähes miljoona ruplaa?
— Enemmän, ruhtinatar.
— Millainen on tämän päivän uutissähkösanoma? Ovatko turkkilaiset taas saaneet selkäänsä?