— Ei, minä lähden heti.
— Minne?
— Maalle, veljeni luo, vastasi Sergei Ivanovitsh.
— No, siellähän te tapaatte minun vaimoni. Minä kirjoitin juuri hänelle, mutta te ehditte aiemmin perille. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että tapasitte minut ja että all right. Hän kyllä ymmärtää. Niin, ja kertokaa hänelle, että minut on nimitetty siihen yhdistettyyn komiteaan… Hän kyllä ymmärtää mihin. Ne ovat niitä les petites misères de la vie humaine[102], hän sanoi ruhtinattarelle ikään kuin anteeksi pyytäen. — Ajatelkaas, että ruhtinatar Mjahkaja, ei Liza, vaan Bibich, lähettää kuin lähettääkin tuhat kivääriä ja kaksitoista sairaanhoitajatarta. Olenko minä jo kertonut teille siitä?
— Kyllä minä olen kuullut, vastasi Sergei Ivanovitsh vastahakoisesti.
— Vahinko, että te matkustatte pois, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Huomenna me järjestämme päivälliset kahdelle sotaanlähtijälle: pietarilaiselle Dimer-Bartnjanskille ja Grisha Veslovskille, tunnettehan? Veslovski on äskettäin mennyt naimisiin. Siinä vasta poika! Vai mitä, ruhtinatar?
Ruhtinatar katsahti Koznysheviin vastaamatta mitään. Mutta Stepan Arkadjevitshia ei vähääkään ujostuttanut se seikka, että Sergei Ivanovitsh ja ruhtinatar näyttivät tahtovan päästä hänen seurastaan. Hän hymyili ja katseli milloin ruhtinattaren hatun sulkaa, milloin ohikulkijoita, ikään kuin muistellen jotain. Nähdessään naisen, jolla oli rahankeräyslipas, hän kutsui tämän luokseen ja pani siihen viiden ruplan setelin.
— En voi tyynesti katsella noita lippaita niin kauan kuin minulla on rahaa, hän sanoi. — Mitäs arvelette tämänpäiväisestä sähkösanomasta? Kunnon poikia ne montenegrolaiset!
— Mitä te sanotte! hän huudahti, kun ruhtinatar ilmoitti Vronskin matkustavan tässä junassa. Hetkiseksi hänen kasvonsa synkistyivät ja niistä kuvastui suru, mutta kun hän vähän ajan päästä keveästi notkuvin jaloin ja poskipartaansa silitellen astui huoneeseen, jossa Vronski oli, ei hän enää ollenkaan muistanut epätoivoista itkuaan sisarensa ruumiin ääressä; hän näki Vronskissa vain sankarin ja vanhan ystävän.
— Niin paljon puutteita kuin hänessä onkin, ei häntä silti voi tuomita, sanoi ruhtinatar Sergei Ivanovitshille, kun Oblonski oli lähtenyt heidän luotaan. — Aito venäläinen, slaavilainen luonne! Minä vain pelkään, että hänen näkemisensä tuottaa Vronskille mielipahaa. Oli miten oli, mutta minua liikuttaa sen miehen kohtalo. Puhutelkaa häntä matkalla, sanoi ruhtinatar.