— Kenties, jos saan tilaisuuden.
— Minä en ole koskaan pitänyt hänestä. Mutta tämä sovittaa paljon. Oletteko kuullut, että hän vie koko eskadroonan omalla kustannuksellaan?
— Niin ovat kertoneet.
Kuului kellon soitto. Kaikki kiiruhtivat ovea kohti.
— Tuolla hän tulee! sanoi ruhtinatar viitaten Vronskiin, joka pitkä päällystakki yllään ja leveälierinen musta hattu päässä käveli käsikoukkua äitinsä kanssa. Oblonski kulki hänen rinnallaan jutellen vilkkaasti jostain.
Vronski katsoi eteensä kulmat kurtussa, ikään kuin ei olisi kuullut
Stepan Arkadjevitshin puhetta.
Luultavasti Oblonskin huomautuksen johdosta hän käänsi hiukan päätään sinne päin, missä ruhtinatar ja Sergei Ivanovitsh seisoivat, ja kohotti vaiti hattuaan. Hänen vanhentuneet ja kärsimyksestä kertovat kasvonsa näyttivät kivettyneiltä.
Tultuaan vaununsa luo hän antoi äitinsä mennä edeltä ja katosi vaunuosastoonsa.
Asemasillalla kajahti keisarihymni ja moninkertaiset hurraa- ja eläköönhuudot. Muuan vapaaehtoisista, pitkä ja hyvin nuori mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, kumarteli erityisen näkyvästi ja heilutteli huopahattuaan ja kukkavihkoaan päänsä yllä. Hänen takaansa kurkotteli ja kumarteli kaksi upseeria ja vanhempi parrakas mies, jolla oli päässään rasvainen lippalakki.