Sanottuaan hyvästit ruhtinattarelle Sergei Ivanovitsh nousi seuraansa liittyneen Katavasovin kanssa täyteen sullottuun vaunuun, ja juna lähti.
Tsaritsynin asemalla oli laulukuoro junaa vastassa. Taaskin vapaaehtoiset kurkottelivat ja kumartelivat, mutta Sergei Ivanovitsh ei kiinnittänyt heihin huomiota; hän oli ollut siksi paljon tekemisissä vapaaehtoisten kanssa ja tunsi niin hyvin näiden perustyypin, ettei se enää kiinnostanut häntä. Sen sijaan Katavasov, joka ahkerana tiedemiehenä oli pysynyt syrjässä näistä asioista, oli hyvin utelias kuulemaan jotain vapaaehtoisista ja kyseli yhtä ja toista Sergei Ivanovitshilta.
Sergei Ivanovitsh neuvoi häntä menemään hetkeksi toiseen luokkaan juttelemaan heidän kanssaan. Seuraavalla asemalla Katavasov teki hänen neuvonsa mukaan.
Hän meni toiseen luokkaan ja teki tuttavuutta vapaaehtoisten kanssa. He istuivat vaunun nurkassa äänekkäästi jutellen ja näyttivät tietävän, että matkustajien huomio suuntautui heihin. Kaikkein kovaäänisin oli pitkä, matalarintainen nuorukainen. Hän oli nähtävästi juovuksissa ja kertoi jostain oppilaitoksessaan sattuneesta tapauksesta. Häntä vastapäätä istui keski-ikäinen upseeri yllään kaartilaispuvun itävaltalainen sotilasihokas. Hän kuunteli hymyillen kertojaa ja koetti hillitä tätä. Kolmas, tykistöupseeri, istui matka-arkullaan heidän vieressään. Neljäs nukkui. Ryhdyttyään keskustelemaan nuorukaisen kanssa Katavasov sai tietää, että hän oli rikas moskovalainen kauppiaanpoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden iässä oli ehtinyt tuhlata koko suuren omaisuutensa. Hän näytti heikolta ja hemmotellulta eikä sen vuoksi miellyttänyt Katavasovia; hän oli nähtävästi vakuuttunut sankarityönsä suuruudesta ja ryypiskelyn innostamana kerskaili siitä mitä vastenmielisimmällä tavalla.
Toinen, eron saanut upseeri, teki myös epämiellyttävän vaikutuksen Katavasoviin. Se mies oli kokeillut ties mitä. Hän oli ollut rautatievirkailijana, isännöitsijänä ja tehtailijana ja puhui kaikesta käyttäen aivan tarpeettomasti ja väärin tieteellisiä nimityksiä.
Toisin kuin edelliset, miehistä kolmas, tykistöläinen, miellytti Katavasovia kovasti. Hän oli vaatimaton ja hiljainen mies, joka nähtävästi uhkui kunnioitusta entisen kaartinupseerin arvoa ja nuoren kauppiaan sankarillista uhrautuvaisuutta kohtaan eikä puhunut mitään omasta itsestään. Kun Katavasov kysyi häneltä, mikä oli saanut hänet lähtemään Serbiaan, hän vastasi vaatimattomasti:
— No kun muutkin menevät. Täytyyhän niitä serbialaisiakin auttaa.
Sääliksi käy.
— Varsinkin teitä tykistöläisiä kuuluu siellä olevan vähän, sanoi
Katavasov.
— Minäkään en ole ollut kauan tykistössä; ehkä määräävätkin jalka- tai ratsuväkeen.
— Kuinka niin, kun juuri tykistöläisistä on suurin puute? sanoi Katavasov päätellen tykistöläisen iästä, että hänellä täytyi olla jo huomattava virka-arvo.