— Ei, ei! sanoi Vronski ymmärtäen vaivoin, mistä oli kysymys. —
Jos haluatte, niin kävellään vähän. Vaunussa on tukahduttavaa. Niin,
kirjettäkö? Ei, kiitos vain. Kuolemiseen ei tarvita suosituskirjeitä.
Turkkilaisille kenties… voisi suositella, hän lisäsi hymyillen.
Silmien ilme pysyi vihaisen kärsivänä.
— Niin, mutta teidän olisi kai helpompi selvittää siellä asianne, jos asianomaiset saisivat tietoa teistä. Aivan niin kuin tahdotte. Vapaaehtoisia vastaan on jo tehty niin paljon kaikenlaisia hyökkäyksiä, että teidänlaisenne mies kohottaa heidän asemaansa yleisön silmissä.
— Minunlaiseni mies, vastasi Vronski, — on siitä hyvä, ettei elämä ole hänelle minkään arvoinen. Fyysistä tarmoa minulla taas on riittävästi raivatakseni itselleni tien rintaman läpi tai kaatuakseni, siitä olen varma. Olen hyvilläni, että on olemassa jotain, minkä vuoksi voin antaa elämäni, joka ei minua enää viehätä. Kelpaahan edes jollekin, ja hän väräytti kärsimättömästi leukapieltään hellittämättömän hammaskivun takia. Kipu muutti väkisinkin hänen ilmeensä toisenlaiseksi kuin miltä hän olisi tahtonut näyttää.
— Siellä te virkoatte uuteen elämään, saattepa nähdä, sanoi Sergei Ivanovitsh tuntien itsensä liikuttuneeksi. — Omien veljien vapauttaminen ikeen alta on sekä elämän että kuoleman arvoinen päämäärä. Luoja suokoon teille ulkonaista menestystä ja sisäistä rauhaa, lisäsi hän ja ojensi kätensä.
Vronski puristi sitä lujasti.
— Aseeksi minä voin vielä kelvata johonkin. Mutta ihmisenä olen pelkkä raunio, lausui hän painokkaasti.
Hampaan jäytävä kolotus toi hänen suuhunsa liikaa sylkeä ja esti häntä puhumasta. Hän vaikeni ja katsoi kiskoja pitkin vitkaan liukuvan hiilivaunun pyöriä.
Ja yhtäkkiä kokonaan toinen vaiva, piinallinen sisäinen tukala olo sai hänet hetkeksi unohtamaan hammaskipunsa. Hiilivaunun ja kiskojen näky ja keskustelu tuttavan kanssa, jota hän ei ollut tavannut onnettomuuden jälkeen, toi Vronskille yhtäkkiä mieleen hänet, tai oikeammin sen, mitä hänestä oli ollut jäljellä silloin kun Vronski oli kuin järjetön syöksynyt rautatieaseman kasarmiin: pöydällä vieraiden keskellä häpeämättä viruvan, vielä elämäntäyteisen verisen ruumiin, takakenossa olevan, ehyenä säilyneen pään raskaine palmikkoineen ja ohimoille kihartuvine hiuksineen. Ihanille kasvoille oli jäänyt outo ilme: se oli puoliavoimien punaisten huulien liepeillä säälittävä ja auki jääneissä silmissä kammottava. Kasvot näyttivät toistavan ääneen ne kamalat sanat tulevasta katumuksesta, jotka hän kerran heidän riidellessään oli Vronskille sanonut.
Vronski koetti muistella Annaa sellaisena kuin hän oli ollut heidän tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran niin ikään rautatieasemalla, — salaperäisenä, ihanana, rakastavana, onnea etsivänä ja antavana eikä katkeran kostonhaluisena, jollaisena Vronski muisti hänet viimeisiltä ajoilta. Vronski koetti muistella heidän yhdessäolonsa parhaimpia hetkiä; mutta ne olivat nyt iäksi pilalla. Hänen mieleensä palasi vain voitostaan ilkkuva nainen, joka oli täyttänyt uhkauksensa ja painanut hyödyttömän, ikuisesti jäytävän katumuksen hänen sieluunsa. Hän ei enää tuntenut hammassärkyä, ja hänen kasvonsa värähtelivät tukahdetusta itkusta.
Asteltuaan pari kertaa vaiti jauhosäkkien ohi ja saatuaan taas tunteensa hallintaan hän kääntyi tyynenä Sergei Ivanovitshin puoleen: